lauantai 21. lokakuuta 2017

Käytiin Puolassa


Harvoin meillä enää on sellaista tilannetta, että voisimme nostaa kytkintä yhtä aikaa, mutta nyt kun Sulolla oli syysloma ja minä kuvittelin, että Postin työ loppui ja S-ketjun bonuksiakin oli vuosien varrella kertynyt tilille aika mainio summa, päätimme lähteä yhteiselle lomamatkalle. Puola valikoitui kohteeksi pääasiassa siksi, että sinne ne S-tilin rahat riittivät. Minä en halunnut näin lyhyeksi lomaksi minnekään kesämaahan, koska kotiinpaluu tähän jatkuvaan synkkään sateeseen olisi ollut liian paha paikka. Olemme molemmat jo monta vuotta halunneet käydä Auschwitzissa, joten nyt oli sopiva hetki sille. Eipä ainakaan tuntuisi pahalta palata kotiin?

Matkailuun liittyy aina tympeä määrä tietokoneella kökkimistä, kun pitää etsiä ja vertailla lentoja ja hotelleja. Kaiken sen surffailun lomassa minulla menivätkin Varsova ja Krakova sekaisin. Kun sekä lennot että hotelli oli varattu Varsovaan, aloin etsiä tietoa Auschwitzin-retkistä. Niitä ei löytynyt kirveelläkään ja olin aivan ihmeissäni. Sitten satuin vilkaisemaan karttaa ja tajusin, että meidänhän piti olla menossa Krakovaan, eikä Varsovaan!


Halpalentoja ei voinut vaihtaa, mutta hotellin onneksi sain peruttua. Niinpä päätimme lentää Varsovaan ja jatkaa sieltä Krakovaan kovasti kehutulla puolalaisella junayhteydellä. Hyvin pian paikan päällä totesin, että tästä reissusta opin ensimmäisenä sen, että kannattaa tietää, mihin on menossa. Junamatkan takia meiltä tuhrautui sekä reissun alusta että lopusta kokonaiset päivät asemilla hengailuun ja julkisissa kulkuvälineissä istuskeluun. Aivan hukkaanheitettyä aikaa siis, sillä Puolan maaseutu näytti junan ikkunasta aivan samalta kuin kotimaan maisemat, paitsi että lehmiä ja kanoja näkyi useammin. Puolalaiset junat ovat samanlaisia kuin meidänkin ja ne ovat myöhässä aivan kuin meidänkin. Ne eivät myöskään ole mitenkään mahdottoman edullisia, vaikka niin internetti oli meille hehkutellut.

Meille kuitenkin jäi kolme kokonaista päivää perillä Krakovassa. Koska minä olen vanhemmiten saanut yhä enemmän sellaista piirrettä, että muutokset ovat vaikeita, minulta meni tietysti pari päivää sopeutumiseen. Sulolle täytyy taas antaa kaikki kunnia pitkästä pinnasta ja mainiosta sietokyvystä. Minä en todellakaan ole mikään kiva matkaseuralainen, kun olen väsynyt, nälkäinen ja kireä. Tämä oli oppini numero kaksi tältä reissulta; jos et voi irrota kotoa vähintään viikoksi, älä lähde matkalle!


En aio kirjoittaa teille mitään tylsää matkakuvausta, mutta keskitysleirillä käynnistä haluaisin sanoa jotain. Me siis varasimme opastetun retken jo etukäteen välttyäksemme hermojen palamiselta julkisten kulkuneuvojen varassa. Meidät noudettiin hotellin ovelta pikkubussilla, jossa oli mukana kolme muuta pariskuntaa. Puolentoista tunnin ajomatkan aikana meille näytettiin dokumentti aiheesta. Sekä Sulo että minä olemme aina lukeneet paljon holokaustista, katselleet dokumentteja sekä enemmän ja vähemmän fiktiivisiä elokuvia, joten asia oli ennestään kaikin puolin tuttu. Ainahan kuvaukset keskitysleireistä tuntuvat pahalta, mutta ehkäpä tätä dokumenttia katseli vielä erityisen herkällä mielellä.

Pieni ryhmämme yhdistettiin toisiin paikan päällä ja saimme paikallisen oppaan, joka kertoi hyvällä englanninkielellä todella koskettavalla tavalla kaikesta siitä, mitä paikassa oli tapahtunut. Museokierros oli äärimmäisen hyvin organisoitu, ja meille jaettiin kuulokkeet, jotka toistivat oppaan ääntä selkeästi.


Aurinko paistoi, oli ihanan lämmin päivä. Auschwitzin leiri on kaunis paikka. Ihan oikeasti kaunis! 1920-luvulla rakennetut punatiiliset kasarmirakennukset säntillisten kujien varsilla ja jämptisti riveissä kasvat lehtipuut toivat tunteen, kuin olisimme seisseet hyvin idyllisellä asuinalueella. Se tunne karisi, kun astuimme rakennusten ovista sisään. Tiesin, että Auschwitz on säilytetty suurelta osin alkuperäisenä, mutta siitä huolimatta sen alkuperäisyys oli juuri se, mikä tuntui sietämättömältä ja käsittämättömältä. Että niillä samoilla käytävillä, samoissa huoneissa, samoilla pihoilla, samoissa kellareissa olivat tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kärsineet hirveitä tuskia ja lopulta menettäneet henkensä mitä hirvittävimmillä tavoilla. Mitä pidemmälle kävelimme ja kuuntelimme oppaan puhetta, sitä pahemmin rinnassa puristi ja sitä vaikeampaa oli vain jaksaa eteenpäin. Kun saavuimme huoneeseen, jossa oli suunnattomat vuoret ihmisten hiuksia, pienten lasten kenkiä ja matkalaukkuja, joihin toiveikkaasti oli kauniilla käsialalla kirjoitettu omistajan nimi, olin aika lähellä murenemista. Tunsin kamalaa fyysistä kipua.

Kun olimme kiertäneet autenttiset kasarmirakennukset, museohuoneet, teloituspihat, kaasukammion ja pienen krematorion, hengähdimme hetken vaitonaisina, ennenkuin meidät kuljetettiin Birkenauhun. Jos Auschwitz toikin yksittäiset ihmiskohtalot lähemmäs, Birkenau näytti kauhujen mittakaavan.

Jos sinulle sanotaan, että leirillä tapettiin 1,3 miljoonaa ihmistä, mitä tuo luku sinulle merkitsee? Minulle se oli vain luku, jonka suuruutta en ymmärtänyt. Mutta kun näin Birkenaun, minä ymmärsin.


Birkenau on suunnaton alue, ihan uskomattoman suunnaton. Vankien majoitukseen tarkoitetut surkeat, heikosti rakennetut lautaparakit ovat tuhoutuneet, mutta alueella törröttää valtava määrä savupiippuja. Ne piiput kuuluivat parakkien lämmitysuuneihin, joita ei koskaan käytetty. Piippujen perusteella pystyi silmissään näkemään täyteen ahdettuja, jääkylmiä, hataria parakkeja silmänkantamattomiin. Niitä piippuja katsoessani pystyin käsittämään tuhoamiskoneiston voiman.

Mistään muusta ei sillä leirillä ollut kyse, kuin ihmisten systemaattisesta tuhoamisesta. Birkenauhun tulleet menivät joko suoraan kaasutettaviksi tai hetkeksi aikaa pakkotyöhön läheiseen tehtaaseen. Ilman ruokaa ja kellon ympäri jatkuvalla fyysisellä työllä kuolema tuli joka tapauksessa pian. Jatkuva virta uusia ihmisiä saapui junanvaunuissa suoraan murhattaviksi, ja kaasutukset ja ruumiiden polttaminen jatkuivat tauotta yötä päivää. Siinä kauniin aurinkoisen taivaan alla omassa päässäni kiersi epätoivoinen kysymys: miksi sen annettiin tapahtua? Miten Hitler kumppaneineen onnistui saamaan saksalaiset sotilaat ylpeinä mukaan tähän mielettömyyteen? Voiko sama tapahtua joskus uudelleen, kun rasismi on niin pelottavalla tavalla nousussa pitkin Eurooppaa?


Vaikka tiesin paljon Auschwitzista ja Birkenausta, eikä käynti tuonut uutta tietoa, en ollut yhtään osannut valmistautua siihen, miltä sen kaiken keskellä oleminen tuntuisi. En pysty sitä tunnetta teille edes kuvailemaan, mutta minusta jokaisen kannattaisi käydä se kokemassa. Siinä paikassa varmasti jokainen viimeistään tajuaa, miten vaarallisia rasistiset ajatukset ja muukalaisviha ovat.

Niille ei saa antaa sijaa, ei pienintäkään.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Täti Sininen


Turkoosi kausi vaatteiden suhteen tekee selvästi paluutaan. Edellisen turkoosin kauteni jälkeen minulla on ollut violetti ja oranssi kausi, mutta nyt tämän sinisen tukan myötä olen alkanut taas tuntea vetoa sinisen sävyihin. Siinähän olikin hyvä syy ommella taas jotain kivaa.


Minä alan muistuttaa Aku Ankkaa, jolla on vaatekaapissaan rivistö samanlaisia merimiespuseroita; minullakin alkaa olla jo aika monta bambumekkoa, jotka kaikki on tehty samalla kaavalla. Tällä kertaa painoin mekkoon turkooseja apiloita.


En ole oikeastaan käyttänyt farkkuja sitten 90-luvun jälkeen, koska ne aina kiristävät ja puristavat ja tuntuvat kaikin puoli kaameilta. Mekot ovat aina mukavia päällä ja kun puen sukkahousujen päälle villahousut, pärjään talvellakin mukavasti ilman pitkiä housuja. Viime kesänä kuitenkin löysin jostain kiertävästä outlet-myymälästä joustavat farkut, jotka istuvat jopa minun kroppani muotoiluun. Farkkujen kaveriksi syntyi tarve ommella pusero. Tottakai sekin valmistui bambucollegesta, mutta helman ja kaula-aukon tein hauskasta trikoosta, joka on odottanut minulla jemmassa jo vaikka kuinka pitkään. Sen kuosin on suunnitellut Hanna Ruusulampi.



Näitä saumurilla surruteltavia mekkoja ja paitoja on nopeaa ja helppoa ommella, mutta tässä jokunen viikko takaperin innostuin tekemään itse repun. Kun reppu-inspiraatio iski, rynnistin ostamaan Sojalta kansallispukuraitaa. Repun tekeminen ei todellakaan ollut yhtään nopeaa eikä helppoa, ja olen aika varma, etten enää toiste ryhdy niin suuritöiseen hommaan. Reppu kuitenkin tuli lopulta valmiiksi ja minusta se on hienon näköinen. En ole vielä kertaakaan käyttänyt sitä, koska se on sellainen käsilaukun korvaava pienehkö kaupunkireppu ja minä en juuri koskaan käy kaupungeissa. Mutta kunhan menen, niin onpahan sitten reppu valmiina.


Seuraavaksi minun pitäisi varmaankin ommella housut postinjakoa varten, koska kesän ajan käytössäni ollut farkkukankaasta tehty housuhame on näillä säillä epäkäytännöllinen. Minun postityöttömyyteni ei nimittäin sitten kestänytkään edes kahta viikkoa, kun tilanne taas muuttui. Joku lähti eläkkeelle, viisi muuta sairauslomalle ja mainosten määrä alkoi taas lisääntyä syksyn myötä. Niinpä olen saanut tehdä melkeinpä täyttä päivää ja jouduin myös leipomaan sen 1-vuotiskakun, jonka olin mennyt aiemmin työkavereille lupaamaan. Näillä näkymin oletus on, että vuoden loppuun saakka hommia riittäisi, joten minun ei sitten kuitenkaan vielä tarvinnut alkaa panostaa satasella yrittämiseen. Onneksi!

Täytyy tunnustaa, että mitä pidempään minä palkkatyössä olen, sen vähemmän käsityöyrittäminen enää jaksaa minua kiinnostaa. En ole markkinoinut riepuja yhtään ja tottakai se näkyy verkkokaupan myynnissä. Tiedän, että minun täytyy nyt ryhdistäytyä riepujen suhteen, jotta saisin joulun hyödynnettyä. Mihinkään myyjäisiin en jaksa lähteä täysipainoisten postiviikkojen jälkeen, joten pitänee keksiä jokin keino verkkokaupan elvyttämiseksi. Se on vähän hankalaa nyt, kun intohimo puuttuu kokonaan.


PS. Molemmat Myyrät syövät jo reippaasti kädestä! Tyypit ovat alkaneet kiljua ruoan perään, mikä on aika hauskaa. On nimittäin huvittavaa astua huoneeseen, jossa heti alkaa toiveikas huuto; tunnemme jo olevamme tervetulleita marsujen elämään. Kinkku ei enää edes pyristele karkuun silloin, kun sitä pitää käsitellä. Paula "Kommando" Myyrä on yhä arka, mutta ei silläkään enää silmät pullistele kauhusta, kun lähestymme sitä.  Jos vielä edellistä marsupostausta kirjoittaessani olinkin pikkuisen epävarma siitä, tuliko tehtyä emämunaus, niin nykyisin olen vain iloinen siitä, että meillä asuu nämä kaksi hullunkurista möykkyä.