torstai 29. tammikuuta 2015

Älyahdistus

"VTT kehittelee parhaillaan digitaalista äitiyspakkausta, joka sisältää erilaisia älykkäitä laitteita ja sähköisiä palveluita vastasyntyneelle. Uuden pakkauksen avulla vanhemmat voivat tulevaisuudessa seurata vauvan terveydentilaa älypuhelimella. Älytutin ja petianturin mittalaitteet keräävät tietoa vauvan hyvinvoinnista ja välittävät mittaustiedot langattomasti vanhempien älypuhelimiin. Älytutti hälyttää, jos lapsi on liian kuumassa tai kylmässä, toimii itkuhälyttimenä ja antaa tietoa suun kehityksestä. Petianturi kertoo vauvan hengityksestä, mittaa sydämenlyönnit ja antaa tietoa vauvan liikkeistä. Se kertoo paljon vauvan unirytmistä ja unen laadusta. Näin esimerkiksi neuvolassa päästäisiin parempaan diagnoosiin kuin kysymymällä väsyneiltä vanhemmilta, miten vauva on nukkunut."

Tuo edellinen kappale on suoraan lainattu Yhteishyvä-lehdestä, jota juuri erehdyin puuroni äärellä selaamaan. Eihän tänään ole aprillipäivä?

Tekee mieli itkeä tai raivota tätä älytöntä nykymaailmaa. Koko idea vastasyntyneen kytkemisestä langattomasti älypuhelimeen on minusta aivan pöyristyttävä. Että älkääpä vaan vahingossakaan oppiko itse kuuntelemaan ja lukemaan lastanne, kun helpommalla pääsette vain tiirailemalla kännykkäänne. Kuinka kauas todellisuudesta ihmiskunta vielä eksyykään? Tuskin olen ainoa, jonka mielestä tällaiset uutiset ovat lähinnä vain pelottavia.




maanantai 26. tammikuuta 2015

Taidosta


Kirjoitin kolumnia Taito-lehteen viime vuoden ajan ja ilokseni ja yllätyksekseni saan jatkaa sitä vielä tämänkin vuoden. Se on asia, joka jotenkin lyö minut jatkuvasti ällikällä. Koska en ole mikään oikea kirjoittaja eikä minulla ole siihen ammattitaitoa, minusta on käsittämätöntä, että voin saada palkkaa sellaisesta.

Olen tykännyt näiden kolumnien kirjoittamisesta. Toivoisin toki olevani siinä parempi. Vaikeinta on keksiä aiheita. Nytkin deadline jo hengittää niskassa ja olen ihan tyhjäpäinen.



Taito-lehti on ollut olemassa paljon kauemmin kuin minä itse. Se perustettiin jo vuonna 1907 nimellä Käsiteollisuus ja on sen jälkeen vaihtanut nimeä useampaan otteeseen. Kyseinen lehti on ollut tietoisuudessani aina, sillä äidille se tuli silloin, kun sen nimi oli Kotiteollisuus. Lapsena en ollut kiinnostunut siitä ja jotenkin tuo silloin omaksuttu ajatus siitä, että se on "äidin tylsä käsityölehti" jäi minuun kiinni.

Kun minua pyydettiin kolumnistiksi, jouduin lainaamaan lehtiä Sojalta, jotta saisin päivitettyä käsitykseni tähän päivään. Olin todella yllättynyt siitä, miten hieno Taito olikaan ja miten hyvin tehty. Laadukas paperi, hyviä kuvia, hyvää tekstiä ja mikä tärkeintä: todella mielenkiintoisia aiheita käsityön alalta laidasta laitaan. "Tylsä" oli adjektiivi, joka viimeisenä tuli mieleeni Taitoja lukiessa. Monipuolisuus sen sijaan olisi osuva sana.


Vaikka itse kuvittelen olevani aika hyvin jyvällä siitä, mitä käsityön saralla tapahtuu, en todellakaan ole. Hämmästelen sitä monipuolisuutta, jota Taito on täynnänsä: kenkiä vanhoista matoista, iltapukuja miesten kauluspaidoista, perinteisiä kintaita ja kanteleita, painavaa asiaa eri kuiduista, keramiikkaa nukkekotikoossa, silmälasinkehyksiä puusta, kukkaroita kalannahasta, kansanperinnettä ja aivan uusia innovaatioita, pitkän linjan ammattilaisia ja innostuneita harrastajia. Taidon tekijäkunta onnistuu ihmeellisesti kaivamaan esiin tämän maan kiinnostavat käsityöläiset ja taiteilijat. Sekaan mahtuu paitsi kiinnostavia artikkeleita taitajista, myös käsityöohjeita niille, jotka tykkäävät tehdä jotain omin käsin.

Kun Taito tulee kotiin, katson ensin paniikissa oman kolumnini, joka yleensä vaikuttaa lehden sivulle painettuna paljon viksummalta kuin silloin, kun sen kirjoitin. Sitten rauhoitun ja selaan lehden läpi. Panen pois ja otan aina uudelleen esiin silloin, kun annan itselleni hetken rauhoittua sohvalla teekupillisen kanssa. Taitavasti tehty lehti taitavista ihmistä. Vitsit, että olen päässyt hyvään seuraan.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Ihmeitätekevä lähetti saa paikan


Sitä voisi luulla, että verkkokauppiaan paras ystävä on posti. Mutta ei. Enemmän tuntuu, että se on pahin vihollinen. Taas on aika postimaksujen nousta. Tällä kertaa mukana on muutakin uudistusta, sillä maksikirje katoaa kokonaan.



Pakettien lähettäminen alkaa olla sellaista hepreaa, että tarvitsisin avuksi henkilökohtaisen paketinlähetyspersonaltrainerin, jotta saisin tolkkua siitä, mikä tapa on edullisin ja ylipäänsä minulle mahdollinen. Yrityksille on tarjolla omia ratkaisuja, mutta ne eivät palvele näin pientä yritystä kuin minä. Pakettiautomaatteja ponnahtelee pitkin maata ja asiakkaat joutuvat palvelemaan itse itseään. 


Mikä yritys pystyisi samaan kuin Posti? Huonontaa palveluja vuodesta toiseen ja silti nostaa hintoja kaiken aikaa? Matkahuolto ja VR tuntuvat yrittävän kovasti.

Meidän matkahuoltomme nimittäin siirtyi asiamiehen hoitoon vuodenvaihteessa. Minulle se on muutos parempaan, koska oma matkani sinne lyheni kymmenellä kilometrillä. Mutta yleisesti ottaen muutos on ihan käsittämätön. Jos linja-autoasema sijaitsee paikassa X, niin miten matkustavaisia palvelee asiamies, joka sijaitsee kymmenen kilometrin päässä?



Matkahuollon paketit kulkevat nykyään ilmeisesti kuorma-autolla asiamiehen ja linja-autoaseman väliä. Matkahuollon työntekijät jäivät työttömiksi. Minusta se on todella surullista. VR:kin poisti palvelupisteensä Imatran asemalta vähän aikaa sitten, joten nyt koko Imatran keskusasema on ihan autio.

Huonoa kehitystä.


tiistai 20. tammikuuta 2015

Lomailua ja pakkolomailua


Syksy ja alkutalvi oli niin tiukkaa työntekoa, että tunsin todella ansainneeni kunnon joululoman. Päätin etukäteen, että aloitan loman itsenäisyyspäivän viikonlopusta ja jatkan sitä loppiaiseen saakka. Lomailu onkin ollut todella ihanaa. Me emme esimerkiksi normaalisti juuri koskaan katso televisiota, mutta tämän kuluneen kuukauden aikana me olemmekin melkein kasvattaneet juuret sohvamme pehmeään pintaan. Aloitimme katselemalla Dexterin kaudet 1-2, koska ne sattuivat käteeni Lidlin hyllystä. Jäimme koukkuun. Ja koska minä olen minä, enkä tunne käsitettä "kohtuus", niitä Dextereitä sitten ahmittiin ihan mahdottomat määrät. Lisää kausia ostettiin ja ahmittiin lisää. Ja samalla ahmittiin herkkuja, koska joulu on hyvä tekosyy.


Olemme edenneet jo seitsemännen kauden loppuun ja loppiainenkin meni jo aikoja sitten. Jatkamme silti yhä sohvaperunaelämää, koska viimeinen kausi on yhä jäljellä. Päiväsaikaan pitää käydä kaupassa, lämmittää kotia, tehdä lumitöitä, tehdä lisää lumitöitä, kantaa puita ja sen semmoista arkista. Mutta illat menevät sarjamurhaajamaailmaan uppoutuen.


En ole koskaan tykännyt telkkarin tuijottelusta ja joutilaana lohnottamisesta, mutta nyt olen nauttinut siitä ihan hirveästi. Olen rentoutunut tavalla, jota en edes muistanut. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka en ollut tajunnutkaan, miten stressaantunut olinkaan.

Paha kyllä, Dexter tulee jo uniini ja siksi odotan jo hiukan malttamattomana kahdeksannen kauden viimeistä jakosa, jolloin joudun/pääsen sanomaan jäähyväiset tuolle sympaattiselle (ja onneksi kuvitteelliselle) psykopaatille. Jos sinä katselit kyseistä sarjaa joskus, varmaan tiedätkin, miten hämmentävää on huomata joutua olevansa sarjamurhaajan puolella. Pelkään sarjan päätösjaksoa... voiko amerikkalainen rikossarja päättyä muuhun kuin oikeuden voittoon, joka tällä kertaa tuskin tarkoittaa "happily ever after." Älkää paljastako minulle loppuratkaisua, sillä olen kuin ihmeen kaupalla onnistunut säästymään siltä tiedolta.


Saatatte ihmetellä, miten yrittäjä pystyy lomailemaan näin pitkään. Joulu toi verkkokauppaan tervetulleen pakkostopin, koska posti on posti ja se ei kulje joulun aikana normaalisti. Joulu tuo mukanaan myös aina tuskaisen kevään, jolloin myynti lähentelee nollaa. Minulle tulee nyt noin yksi tilaus päivässä. Tässä vaiheessa se ei vielä ole saanut minua pelon valtaan. Tiedän, että pelko iskee myöhemmin. Joka kevät minä istun jossain nurkassa lattialla kauhun lamauttamana ja mietin, mitä ihmettä minä teen, kun yrittäminen ei sujukaan. Yhtenä keväänä menin jo hätäpäissäni ilmoittautumaan varamiespalveluun.


Nyt yritän taas kerran muistaa, että sama kuvio toistuu joka vuosi. Keväällä teen miinusta, mutta kauppa elpyy kesällä, kiihtyy syksyllä ja saavuttaa huippunsa joulun alla. Miinukset muuttuvat plussiksi, kunhan maltan odottaa. Ainakin tähän mennessä niin on käynyt joka vuosi. Mutta jokainen vuosi on aina eri asia kuin sen edeltäjä ja ikinä ei voi kuitenkaan luottaa siihen, että kaikki jatkuu hyvänä. Koko ajan lisää yrittäjiä tippuu pelistä.

Koska nyt on hiljaista, minä otan rauhallisesti ja teen aivan pikkuhiljaa riepuja varastoon. Olen päättänyt käyttää tämän hiljaisen ajan hyödyksi tekemällä asioita, joista todella nautin. Dexterin lisäksi olen lukenut kirjoja ja puuhaillut paljon Playmobilieni parissa. Meillä on kotona koko ajan ihanan siistiäkin, kun työnteko ei ole vienyt minun kaikkea huomiotani, vaan olen pystynyt siivoilemaan sotkuja sitä mukaa kuin niitä syntyy. Virkistävää.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Kivat kiekurat


Työhuoneen seinähommat etenivät viikonloppuna tehokkaasti. Torstaina kävimme Lappeenrannassa ja hain Uulan seinämaalia sikäläisestä Värisilmä-liikkeestä. Tässä ei nyt ole mitään blogiyhteistyösysteemiä taustalla, mutta kehun silti sekä Into-maalia että Lappeenrannan Värisilmää, koska hyvä tuote ja hyvä palvelu ovat aina julkisen kehumisen arvoisia.

Työhuoneen seinässä on vanha, eläväpintainen pinkopahvi, ja vaikka vedin neljä kerrosta Intoa sen päälle, sen kaunis pintakuvio erottuu silti yhä. Neljä kerrosta muovimaalia olisi jo tuhonnut kauniin pahvin.


Koukeroisen tapetin taisin joskus viime keväänä kaapata mukaani rautakaupan alennuslootasta. Koska se ei ole hengittävää paperitapettia, tapetoin sillä vain ne kaksi seinää, joiden takana on toinen huone. Ulkoseiniin tuli maali. Tunsin olevani todella vieraalla maaperällä, kun siellä maalikaupassa etsin värikartan lukuisista valkoisista sitä oikeaa sävyä, joka olisi mahdollisimman lähellä tapetin pohjaväriä. Minä ja valkoinen maali emme ole oikein koskaan olleet hyviä kavereita, mutta taisin kuitenkin löytää parhaan mahdollisen sävyn.

Kun olin maalannut seinät, aloin epäröidä koukerokuvion pehmeän laksun jatkamista ulkoseinälle, mutta onneksi en luopunut alkuperäisestä ideastani. Minusta tuo valmis nurkka on aivan tolkuttoman hieno! Se on kuin taideteos aivan itsessään.


Valkoiset yläosat ulkoseinissä ovat minusta kovin kolkot, mutta kyllä ne tuovat paljon valoa muuten niin hämärään huoneeseen.

Sulon tekemä työkalukaappi odottaa yhä maalia pintaansa, koska en osannut heti päättää, minkä väriseksi sen maalaisin. Tykkään tosi paljon sen vieressä olevan vanhan vihreän kaapin väristä ja koska ompelupöytänikin sattuu olemaan samaa sorttia, luulisin, että kalustuksen väri tulee muuttumaan vihertävään suuntaan lähiaikoina.

PS: Lempiriepuja Ristipistoja-kuosilla löytyy taas verkkopuodista.