tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kuvin ja sanoin



Koska minulla ei ole nyt ollut blogiin mitään älykästä asiaa, niin nämä haasteet tulevat oikein sopivaan saumaan. Tämänkertainen tupsahti täältä, kiitokset Kaarille! Tähän haasteeseen saa vastata kuvin tai sanoin, ja minä vastaan molemmilla. Kysymykset ovat sveitsiläisestä lehdestä poimittuja.

1. Mistä löydät parhaat aiheet kuviisi tai kertomuksiisi?
Kertomuksiin? Kuviin...? Ainoita kertomuksia, joita minulta syntyy, ovat nuo nukketarinat Instagramiin, joten vastaan tähän kysymykseen niitä ajatellen. Niihin aiheet tulevat omasta elämästäni, omista kokemuksistani. Siitä, mitä tapahtuu juuri nyt tai mitä on tapahtunut joskus aiemmin. Siitä, mistä haaveilen nyt tai mistä haaveilin aikaisemmin. Nukkeni ovat kokoelma oman elämäni välähdyksiä ja kaikilla niillä on jotain pientä yhteyttä minuun, läheisiini tai kohtaamiini ihmisiin.

2. Mikä on aikaisin muistikuvasi?
Tämä on vaikea. En muista varhaislapsuudestani yhtään mitään. Minulla on pari muistikuvaa siltä ajalta, kun asuimme Vantaalla kerrostalossa, eli olen ollut enintään 5-vuotias. Muistan katselleeni ikkunasta roskisauton käyntiä. Muistan myös samassa talossa asuneiden serkkujeni nukkekodin, josta olin kateellinen jo niin nuorella iällä. Ja sitten muistan epämiellyttäviä asioita, joita en välitä kertoa tässä. On outoa, miksi minulla ei ole onnellisia lapsuusmuistoja, vaikka lapsuudessani ei ole mitään vikaa. Muistan vain joitain noloja tai kiusallisia tilanteita. Onneksi valokuvissa näkyy kuitenkin onnellisia asioita.


3. Minkä esineen olet omistanut kauimmin?
Kultaisen kaulakorun, jossa on timantti keskellä. Sain sen ristiäislahjaksi. Se on muistaakseni teetetty minua varten kummitätini/isoäitipuoleni sormuksesta. Minusta se on upea. Ja ristiäislahjana aivan helmi.

4. Mitä kirjaa sinulle on lapsena luettu?
En muista, että minulle olisi luettu mitään, mutta kyllä minulle tottakai on. Olen varma, että ainakin tätä kuvassa olevaa kirjaa on luettu ja kun opin lukemaan viisivuotiaana, luin sitä sen jälkeen itse. Kyseessä on Hanhiemon satuaarre. Kaamea kirja, ja juuri siksi niin kiehtova. Aivan häiriintyneitä tarinoita ja karmeita kuvia! Suosittelen lämpimästi tutustumaan. Todellinen aarre.


5. Oletko kirjojen lukija?
Olen. Siis olen oikeasti ja pohjimmiltani, vaikka nykyisin luen todella vähän. Rakastan lukemista, mutta olen kirjojen suhteen samanlainen kuin kaiken muunkin: on tai off. Kun saan kirjan käteeni, en sitten teekään muuta kuin luen. Kesällä luen enemmän, sillä kirjan kanssa rannalla loikominen on erinomaista elämää.

6. Mistä nykyaika kärsii?
No ainakin liiasta helppoudesta, liiasta tavaramäärästä, liiasta onnellisuudentavoittelusta. Siitä, että ihmiset ovat etääntyneet luonnollisista asioista ja elävät teknologian sisällä.

7. Mitä arvostat tänä päivänä?
Turvallisuutta ja itsemääräämisoikeuttani.


8. Kenen kanssa haluaisit viettää päivän?
Juuri nyt? En kenenkään. Aion tehdä tänään töitä ja silloin en kaipaa edes Sulon seuraa.
Vai ylipäänsä? En kenenkään, jos puhutaan todellakin koko päivästä. Paitsi joskus Sulon tai siskontyttöni, jotka taitavat olla ainoita ihmisiä, joiden seurassa jaksan olla 24 tuntia putkeen.

9. Kenen kanssa haluaisit viettää yön?
Sulon kanssa.



10. Tänään sinua kohtaa onni. Mitä pukisit päällesi?
Ihan tavalliset vaatteet, sillä onni ei varmasti katso, mitä minulla on päälläni. Nyt päälläni on maatuskatunika, sukkahousut ja siniset villasukat, joten Onni, olen valmis!

Tässä haasteessa ei vaadittu nakittamaan ketään toista mukaan, ja minä jätänkin tämän vapaaksi riistaksi - ottakaa koppi!



lauantai 28. helmikuuta 2015

Napinapijupijupi


Joka kevät sama juttu. Alan taas vaipua pahaan epätoivoon yrittämisen kanssa. Tilauksia tulee silloin tällöin jos silloinkaan. Tiedän, että tämä on se aika, jolloin pitäisi tehdä varastoa ihan vimmalla, mutta tyhjänä mollottava verkkokaupan tilaussivu masentaa niin paljon, että varaston kasvattaminen tuntuu vain typerältä riskiltä. Että jospa kukaan ei enää koskaan osta yhtäkään riepua? Tämä vuosi on sen puoleen erilainen kuin aiemmat, että hiljainen kausi on kaksi kuukautta etuajassa ja sen lisäksi tunnen nyt olevani kurkkuani myöten täynnä markkinointia. Mikään ei voisi kiinnostaa vähempää.

Tällaisessa tilanteessa minulle tulee tarve paeta työasioita ihan kokonaan. On mukavampaa tehdä kaikkea muuta ja sotkea työhuonetta vaihteeksi harrastuksilla. Mutta takaraivossa joku inhorealisti kuiskailee: "Milläs meinaat pysyä hengissä?" Kuiskailijasta ei ole apua, kun olen lamaannuksen tilassa. En pysty tekemään päätöksiä.



Käsityökortteleita suunnitellaan ihan ennennäkemätöntä määrää eri puolille maata, mutta minä en millään pysty päättämään edes sitä, lähteäkö mukaan vai ei. Kukaan ei järjestä kortteleita Itä-Suomeen. Miksiköhän? Ylläoleva Käsityökortteli-sivuston kartta kertoo aika paljon siitä, miksi ei. Täälläpäin ei ole ryhmäämme kuuluvia käsityöyrittäjiä ja mitä ilmeisimmin täällä ei myöskään ole riittävästi ostavaa asiakaskuntaa. Harmillista.

Niinpä minä joudun aina ajamaan pitkiä matkoja ja yöpymään kalliisti. Olen jo saanut tehtyä sellaisen päätöksen, että kaksipäiväisiin kortteleihin en lähde lainkaan yöpymiskustannusten takia. Kaksipäiväisissä on aina se toinen päivä ollut niin hiljainen, että se tekee reissuun pelkkää miinusta. Valitettavasti suurin osa kortteleista on kuitenkin suunniteltu kaksipäiväisiksi.


Tällä hetkellä punnitsen sitä, olisiko mitään mieltä lähteä Ouluun. Minun tekisi mieleni lähteä siksi, että siellä asuu rakkaita ystäviä, joiden luona haluaisin käydä. Mutta matkakulut... ratissa hereillä pysyminen... Toisessa vaakakupissa painavat näkyvyys, esilläolo ja mahdollisten uusien asiakkaiden tavoittaminen. Ja se, että kortteleissa on aina ihan mahdottoman kivaa. Olen oppinut nauttimaan yrittäjäkollegoiden ja asiakkaiden kohtaamisesta. Nuo reissut ovat minulle raskaita, mutta tiedän, että ne tekevät mielenterveydelleni hyvää. Mutta sitten taas... pelkällä mielenterveydellä ei osteta ruokaa tai makseta asuntolainaa.

Tällaisena lamaannuksen aikana minä inhoan yrittäjänä olemista ja kiroan itseäni ja sitä, ettei minusta ole tavalliseen työelämään. Olisipa minulla kyky uskoa hyvään tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki kääntyy kyllä taas parempaan, ihan niinkuin on kääntynyt joka kevät näiden yrittäjävuosieni aikana. Peruspessimismi luonteenpiirteenä on joskus melkoinen kirous.

PS: Käsityökorttelin ETUpäivät ovat voimassa vielä tänään.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Blogittelusta


Haastetta pukkaa nyt kovasti. Kun viimeksi sain perustella, miksi asun tässä talossa, minua pyydetään nyt perustelemaan, miksi pidän blogia. Kiitos Elina!

1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggauksen?

Lainaan edellisestä blogista itseäni elokuulta 2008: "Tänä aamuna en olisi millään saanut itseäni sängystä ylös. Tiedossa kaatosadetta ja 4,5 vuorokautta ilman Suloa. Mietin mitä puuhattavaa mulla olisi tälle viikonlopulle: ompele takki, ompele hame, lyhennä Sulon housut, imuroi, pese eilen mustikassa tahraantunut matto... Sitten yhtäkkiä tuli mieleen, että miksen tuhoaisi tätä koko tyhmää ja tarpeetonta blogia ja alkaisi pitää sisustusblogia!" Siitä se alkoi, säännöllinen bloggaaminen. Eli olisiko syy se, että "kun kaikki muutkin, niin kyllä mäkin"?


2. Onko mielestäsi parempi, jos blogissa keskitytään ainoastaan yhteen aihealueeseen vai onko mielenkiintoisempaa lukea ns. sillisalaattiblogia?

Yleensä tykkään aika tiukasti rajatuista blogeista, mutta sitä mukaa, kun kirjoittaja tulee "tutuksi" alan tykätä myös rönsyilystä. Molempi parempi. Laatu on tärkeämpää kuin aiheet. Itsehän olen kovasti yrittänyt olla milloin yritysblogi, milloin remonttiblogi, milloin sisustusblogi, mutta olen kuitenkin kai ilmeisesti lifestyle-blogi, jos sillisalaattia haluaa kutsua fiinimmin.


3. Miten suhtaudut blogimainontaan ja yhteistyöpostauksiin?

No kyllähän te sen tiedätte. En tykkää. Olen lakannut lukemasta monia kivoja blogeja, jotka muuttuivatkin mainospalstoiksi. Ei minua häiritse, jos joskus on, että "ai niin, saatiin nämä tapetit sieltä ja täältä blogiyhteistyön nimissä", mutta yleisesti ottaen blogiyhteistyöksi kutsuttu toiminta on minusta hyvin teennäistä.

4. Luetko mieluimmin blogeja, joissa tekstit ovat mielenkiintoisia, mutta melko pitkiä ja joissa kuvilla ei ole niin suurta painoa, vai sellaisia, joissa pääpaino on kuvilla?

Kuvat ovat minulle tärkeitä. Tarvitsen niitä rytmittämään lukemaani. Mutta jos on tosi taitava kirjoittaja, niin sitten jaksan lukea pitkääkin tekstimassaa, enkä edes huomaa kaivata kuvia. Omassa blogissani olen tosi tarkka kuvien suhteen. Niiden pitää olla niin hyviä, kuin vain pystyn ottamaan näillä taidoillani ja postauksen ensimmäisen kuvan täytyy aina olla paras.


5. Miten tärkeää blogin kirjoittaminen sinulle on ja mitä koet siitä saavasi?

Ihan mahdottoman tärkeää. Tämä on pääasiallinen tapani kommunikoida ihmisten kanssa. Minulla ei juurikaan ole sosiaalista elämää netin ulkopuolella, enkä jaksa olla ihmisten seurassa. Muutama rakas ystävä minulla on ja heitä on ihana tavata, mutta sitäkään en jaksa kuin lyhyitä aikoja kerrallaan. Bloggaaminen on minulle myös päiväkirjan korvike, sillä olen huomannut tarvitsevani kirjoittamista ihan kirjoittamisen itsensä vuoksi. Saan tästä iloa, tunnen olevani hyväksytty ja kelvollinen. Nyt, kun olen poistanut anonyymeiltä kaikki oikeudet täällä, en joudu enää lainkaan kohtaamaan täällä lyttääviä kommentteja tai negatiivisia tunteita, kuten aiemmin liian usein tapahtui.

6. Kirjoitatko avoimesti, omalla nimellä blogiasi, vai tietävätkö siitä vain harvat ja valitut?

No ihan omalla nimelläni, naamallani ja jopa osoitteellani. Kun aloitin tämän blogin vähän ennen muuttoa Imatralle, ajattelin, että tätä uutta kotia en altistakaan julkiseksi. Kuvittelin vain pitäväni leikekirjaa talon vaiheista ihan meitä itseämme varten. No, se päätös lipsui aika pian, sillä remonttibloggaaminenhan on ihan parasta! Ajattelin myös, etten edes koskaan mainitse, mikä asema meille hankittiin, jotta meillä olisi yksityisyyttä. Mutta sitten eräänä päivänä huomasin, että Parolan aseman blogisivulla minun blogini oli listattu nimellä "Immolan asema". Voi että kiehahdin. Minut oli outattu ilman omaa lupaani, sillä tuo tieto oli napattu suljetulta asemanomistajien foorumilta. Sen jälkeen sitten en viitsinyt enää salailla.

Kuka jaksaisi ottaa tämän haasteen vastaan? Jovelan Johanna ja Rynttyliisan Maija?


Tämän postaukset kuvat eivät mitenkään liity aiheeseen, mutta jollain tämäkin piti kuvittaa ja Kenin ja Hectorin mökkiä en ollut vielä kerinnyt teille esitellä.


torstai 19. helmikuuta 2015

Miksi juuri tämä talo?



Vehkosuolla oli haaste, jonka nappasin omin luvin mukaani: "Miksi juuri tämä talo?" Joskus tuntuu ihan hyvältä kerrata niitä tunnelmia ja syitä, perusteluja ja himoja, jotka meidät tänne vanhalle Immolan asemalle toivat. Varsinkin nyt, kun olen ruvennut haaveilemaan jostain tosi pienestä ja uudesta, helppohoitoisesta ja kompaktista.

Tästä tulee pitkä tarina, joka alkaa viime vuosituhannen puolelta. Lukekoon, ken jaksaa. 



Minun tarpeeni päästä omaan kotiin, jossa on oma piha ja hirsiseinät ja ympärillä vihreä maailma, alkoi syntyä asuessani Oulussa. Kaksio viidennessä kerroksessa, naapureiden äänet seinän takana ja ulko-ovelta alkava loputon asfaltti olivat minulle aikamoista kuolemaa. Haudoin päätöstä lähteä pohjoisesta, parisuhteestani ja turvatusta työpaikastani vuosia, ennenkuin lopulta toteutin sen kaiken. Työpaikan jättäminen oli vaikeaa, Oulun jättäminen riemastuttavaa, ja parisuhteen jättäminen syyllisyyttä aiheuttavaa, mutta oikeasti ihan parasta, mitä saatoin silloiselle kumppanilleni tehdä.

(Kuvan otti ystäväni Heather, joka kävi katsastamassa kanssani useammankin talopahasen.)

Toukokuun lopussa vuonna 2002 saavuin koko omaisuuteni kanssa vanhempieni luo Etelä-Karjalaan. Sen kesän nukuin äidin työhuoneen nurkassa ja tavarani olivat pihavarastossa. Kaksi kertaa viikossa kahlasin läpi Keltaisen Pörssin ja etsin vuokrattavia mummonmökkejä. Notkuin etuovicomissa ja oikotiellä. Kävin katsomassa sen miljoonaa mörskää. Tähtäsin Pirkanmaalle, koska kaksi parasta ystävääni asui Tampereella. Se oli epätoivoinen kesä, sillä vuokrattavat talot olivat järkyttävässä kunnossa, eikä minulla ollut mitään taitoja remonttiin. Esimerkiksi tuo ylemmän kuvan talo oli muuten aivan ihastuttava, mutta sen savupiipun ympärillä kasvoi noin parin metrin tattiviljelmä. Olohuoneessa.


Lopulta elokuussa löysin Orivedeltä asunnon, joka täytti toiveeni. Hyväkuntoinen, vankka hirsitalo, kaksi huonetta ja keittiö, puulämmitys ja ulko-oven takana heti oma, iso piha. Ainoa pieni miinus oli se, että kyse oli rivitalosta, eli minulla olikin seinänaapureita. Koin sen kuitenkin tällä kertaa hyvänä asiana, sillä puulämmitykseen tottuminen ja hiirien loukuttaminen sujuivat huomattavasti helpommin naapurin ystävällisen pariskunnan lempeässä ohjauksessa, kuin avuttomassa yksinäisyydessä.

Rakastin tuota kotia. Vaikka se oli vuokra-asunto, sitä sai sisustaa aivan oman makunsa mukaan. Hyvästi valkoiset, kolkot betoniseinät ja tervetuloa kirkkaat, vahvat värit, peiliovet ja ruutuikkunat. Minulle tuli oranssi keittiö ja pinkki eteinen. Ja bonuksena sain vielä junan, joka lähti omasta pihasta, sillä kyseessä oli rautatietyöväen asunto. Piha ja sauna piti jakaa kahdeksan asunnon kesken, mutta niin kauan kuin vuokralaiset olivat kivaa ja kunnollista väkeä, se ei ollut ongelma.


Tavattuani Sulon jokunen vuosi myöhemmin, aloimme miettiä yhdessäasumisen mahdollisuutta. Kun seinän takaa sattuikin vapautumaan asunto, muutti Sulokin Orivedelle. Sulo vaati suihkua, ja saimme vuokraisännän suostumaan suihkukopin hankintaan. Jouduimme kuitenkin itse tekemään koko remontin. Kaivautuessamme lattian alle havaitsimme massiivisen homeongelman. Asunnon keittiön, vessan ja eteisen lattiat piti purkaa, tyhjentää, korjata, täyttää ja tehdä uusi lattia. Teimme hullun lailla remonttia ja saimme siitä korvaukseksi valitsemamme tapetit. Silloin vuokralla asumisen järjettömyys jotenkin alkoi kirkastua meille. Opimme paljon hyviä taitoja tehdessämme remonttia ja aloimme miettiä, miten paljon ihanampaa sitä olisi tehdä OMAAN taloon, eikä jonkun toisen taloon.

Alkoi taas notkuminen etuovi.comissa ja karmeiden mörskien kartoittaminen. Koska minä olin enimmäkseen työtön ja Sulo pienipalkkainen, meidän mahdollisuutemme ostaa asumiseen kelpaava talo Pirkanmaalta näytti aivan mahdottomalta tehtävältä. Sitäpaitsi minusta tuntui mahdottomalta sekin, että vaihtaisin VR:n laadukkaat rakennukset johonkin tutisevaan mökkiin. Miten luopuisin vankoista seinistä, toimivista pönttöuuneista, kauniista ruutuikkunoista ja hienoista peiliovista? Miten voisin kelpuuttaa enää kodikseni mitään muuta kuin rautatieasemaa?



Ja sitten tuli se uutinen, joka oli yhdellä kertaa unelmien täyttymys ja paniikkia aiheuttava katastrofi: Senaattikiinteistöt ilmoitti panevansa kaikki joutilaat rautatierakennuksensa myyntiin. Nyt meille aukenisi mahdollisuus saada oma rautatietalo! Ja nyt se olisi myös pakko ostaa, sillä sitten, kun ne olisi kaikki myyty yksityisille, niitä ei enää saisi halvalla.

Ajelimme tutkimassa sekä pirkanmaalaiset että eteläkarjalaiset asemarakennukset, jotta tietäisimme, mitä on tulossa. Vaikka olin aina kuvitellut, etten ikimaailmassa muuttaisi Itä-Suomeen, Sulon juuret olivat siellä ja ajatus ei enää ollut mahdoton. Yksi asema, johon ihastuimme, oli Immola, Imatralla. Sen pihalla oli Sulo lapsena pikkuautojaan ajeluttanut. Se sijaitsi yksinäisyydessä ilman yhtäkään naapuria, mutta silti aivan lähellä välttämättömiä palveluja. Ja siinä oli valmiiksi kaupungin vesi ja viemäri. Siellä oli maailman paras uimaranta kävelyetäisyydellä. Se näytti ihan samalta kuin meidän Oriveden-kotimme. Ja se oli asuttu, eli sinne voisi muuttaa suoraan sisään. Täydellinen.



Aikaa kului ja asemia alkoi tulla tipoittain myyntiin. Kun Immola ilmaantui Senaattikiinteistöjen nettisivulle, kiljuin Sulolle, että nyt se on siellä, meidän on pakko saada se! Syöksyin soittamaan näyttöaikaa, joka meille järjestettiinkin nopeasti. Ajoimme maaliskuussa 2010 Imatralle ja jännittyneinä astuimme välittäjän kanssa Immolan aseman pihamaalle. Lunta oli metri. Emme päässeet lähellekään ulkorakennuksia, mutta taloon sisälle sentään pääsimme. Koska vuokralainen oli paikalla, oli äärimmäisen kiusallista tutkia taloa. Kuitenkin, kun ostoaikeissa oltiin, niin pitihän se tutkia kunnolla. Panin merkille vuotavan katon ja keramiikkapajan kipsipölyn kerrostumat sekä vastikään muovimaalilla pilatut ulkoseinät, mutta tiesin heti, että tämä on meidän kotimme.


Piti tehdä päätöksiä. Minä olin valmis laittamaan tarjouksen Senaatille saman tien, mutta Sulo on aina harkitsevampi. Muuttaa nyt toiselle puolelle maata vain jonkun talon takia, vaikka kummallakaan ei ole työpaikkaakaan tiedossa? Ja miten meillä olisi sellaiseen varaakaan, kun toinen on työtön? Kului pari viikkoa. Joka päivä minä kävin ärtyisämmäksi ja malttamattomammaksi, kun Sulo ei vaan saanut päätöstä tehtyä ja tarjouksen jättämisen takaraja lähestyi.

Lopulta Sulo päästi minut tuskistani ja antoi myöntävän vastauksen. Laitoimme tarjouksen matkaan ja olimme ihan varmoja, ettei niin halvalla kukaan meille mitään taloa ihan oikeasti kuitenkaan myy. Mutta myi! Hyvä luoja sitä päivää, kun Senaatilta soitettiin, että tarjouksemme on hyväksytty. Naurettavalla 20 000 eurolla saimme oman, valtavan kartanon ja puoli hehtaaria omaa maata! En saanut Suloa puhelimella kiinni ja menin kotona pitkin seiniä uutiseni kanssa!


Koska emme olleet päässeet talvella tutkimaan talon helmoja tai piharakennuksia, meille tarjottiin vielä mahdollisuutta vierailla talolla ennen lopullista kaupantekoa. Kaupat tehtiin huhtikuussa, sillä käsittämättömästi pankki antoi meille lainan ja talokin sai siunauksen isältäni, joka ymmärsi talojen kunnosta paljon meitä enemmän. Valitettavasti tässä kohtaa meistä tuli myös vuokranantajia, mikä osoittautui vastenmielisimmäksi ja vaikeimmaksi rooliksi, johon ikinä olen joutunut.

Oli kiusallista kököttää Orivedellä ahtaasti puoli vuotta odottaen oman uuden kotimme vapautumista. Jouduimme tietysti luopumaan toisesta vuokra-asunnostamme, koska rahat eivät riittäneet vuokran maksuun. Kasasimme toisen asunnon kalusteet korkeiksi pinoiksi olohuoneeseen ja kesä oli loputtoman pitkä. Vihdoin tuli lokakuu ja muuttopäivä. Orivedeltä ei tuntunut lainkaan haikealta lähteä, sillä sikäläiset naapurimme olivat vaihtuneet kelpo kansalaisista huonommaksi ainekseksi ja kaikenlaista pientä harmia oli ollut viimeisinä aikoina. Tuntui, että lähdimme pois juuri kreivin aikaan.


Minä uskalsin perustaa yrityksen, koska arvelin, että vaikka en pärjäisikään, niin ensimmäinen vuosi selvittäisiin kyllä strattirahani turvin. Sulo joutui tekemään keikkahommia vanhainkodeissa ja terveyskeskuksessa, ennenkuin sai oman alansa työpaikan.

Talon ostamisesta on nyt melkein viisi vuotta. En ole katunut hetkeäkään, vaikka välillä väsähdänkin kovasti tähän kaikkeen. Noiden viiden vuoden takaisten valokuvien katsominen on hauskaa, sillä niistä näkee, miten valtavasti me kuitenkin olemme saaneet täällä aikaan.

Minä haastan riuttalalaiset kertomaan, miksi juuri Riuttala.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Tee se itse: Villasukat Kenille


Halusin kovasti neuloa Kenille ja Hectorille villasukat, mutta ohjeita sellaisiin en löytänyt millään. Oli pakko keksiä itse. Jouduin kutomaan kolme sukkaa ennenkuin sain tyydyttävää jälkeä aikaan. Koska olen holtittoman tyytyväinen lopputulokseen, päätin jakaa ohjeen koko maailmalle. Tässä tulee!


Ohje on noihin Hectorin keltaisiin perussukkiin. Kirjoneuleet ja muut hienoudet joutuu jokainen itse säveltämään. Koska minulla ei ole puikkomittaa, joudun nyt vetämään hatusta käyttämieni puikkojeni koon. Veikkaisin 1,5. Lankana käytin Lidlin villasekoitelankaa, joka on sopivan ohutta näin pieneen mittakaavaan. Sukka neulotaan tasona kahdella puikolla ja ommellaan lopuksi yhteen niin, että sukan taakse tulee sauma.



Luo 16 silmukkaa. Neulo 1 nurin, 1 oikein -resoria noin 10 kerrosta.
Aloita kantapään levennys:
Nosta 1 s, lisää 1 s, neulo 4 s oikein ja käänny kesken kerroksen.
Nosta 1s, neulo 4 s nurin, lisää 1 s ja neulo viimeinen s nurin.
Nosta 1 s, lisää 1 s, neulo loput silmukat oikein ja lisää 1 s ennen kerroksen vimeistä silmukkaa.
Nosta 1 s, lisää 1 s, neulo 5 s nurin ja käänny kesken kerroksen.
Nosta 1 s, neulo 5 s oikein, lisää 1 s ja neulo viimeinen s.
Nosta 1 s, neulo koko kerros nurin. Työssä pitäisi olla nyt 22 silmukkaa.
Aloita kantapään kavennus:
Nosta 1 s, neulo 2 s oikein yhteen, neulo 5 s oikein, käänny kesken kerroksen.
Nosta 1 s, neulo nurin 3 s, neulo 2 s yhteen nurin, neulo 1 s nurin.
Nosta 1 s, neulo 2 s oikein yhteen, neulo 3 s oikein, käänny kesken kerroksen.
Nosta 1 s, neulo 1 s, neulo 2 nurin yhteen, neulo 1 s nurin.
Nosta 1, neulo koko kerros oikein, mutta ennen viimeistä silmukkaa neulo 2 s yhteen.
Nosta 1, neulo 2 s nurin yhteen, neulo 4 s nurin, käänny kesken kerroksen.
Nosta 1 s, neulo 2 s, neulo 2 oikein yhteen, neulo 1 s.
Nosta 1 s, neulo 2 s nurin yhteen, neulo 2 s, käänny kesken kerroksen.
Nosta 1 s, neulo 4. Työssä pitäisi nyt olla 14 silmukkaa.
Aloita jalkaterä.
Neulo koko krs nurin. Kavenna molemmissa reunoissa neulomalla 2 s yhteen. Jäljellä on 12 s.
Neulo 9 kerrosta sileää neulosta, eli oikealla oikein ja nurjalla nurin.
Katkaise lanka noin 20 cm:n päästä ja pujota se parsinneulaan. Pujota langanpää kaikkien silmukoiden läpi ja kiristä tiukaksi nipuksi. Ompele solmu ja sitten ompele samalla langalla sukka muotoonsa niin, että sauma kulkee jalan alta ja nilkan taakse.