torstai 24. heinäkuuta 2014

Surun värit



Minulla ei oikein ole mustia vaatteita. Hautajaisissa kuuluu pukeutua mustaan tai muuten tummaan. Löysin sentään ruskeaa pellavaa hyllystäni ja ajattelin tehdä siitä uuden mekon siunaustilaisuutta varten. Uskon kyllä, ettei isille ole mitään väliä sillä, vaikka tulisin paikalle sateenkaaren väreissä. Mutta papin takia joudun kai olemaan korrekti. Ihmetyttää. Suru on sisälläni. Se ei muutu miksikään vaatteideni värin mukaan.

Olen törmännyt nyt moneen kuolemaan liittyvään käytäntöön, joka ihmetyttää minua. Vaatteiden väritys on vain yksi sellainen.


Suurin yllätys tuli siitä, että isi joudutaan siunaamaan. Seurakunta ei kuulemma anna meille tuhkia, jollei saa niitä siunata. Me emme olleet ajatelleet pitää minkäänlaisia tilaisuuksia, mutta tämän vuoksi suunnitelma piti panna uusiksi. Hautaustoimisto kertoi, että sen voi tehdä niin, että olemme itse läsnä tai niin, että pappi siunailee itsekseen. Valitsimme läsnäolon ja onneksi äidille rakas pappi tulee paikalle toiselta puolelta Suomea. Emme joutuneet valitsemaan umpimähkään ventovierasta pappia. Se olisi ollut kauheaa.

Kukaan meistä ei tiedä, mitä isi itse tykkäisi siunatuksi tulemisesta. Emme olleet varmoja siitäkään, kuuluiko hän yhä kirkkoon. Liekö ollut niin yhdentekevä asia, ettei ollut koskaan vaivautunut eroamaan? Minulle tämä oli vaikea paikka. Voiko ihmisen siunata ilman omaa suostumustaan? Onneksi olen itse eronnut kirkosta jo kauan sitten. 

Tämä johti siihen, että äiti luonnollisesti haluaa kahvittaa papin. Me emme olleet ajatelleet järjestää mitään kahvikekkereitä, ja nyt pidämme kuitenkin sellaiset papin vuoksi/ansiosta. Tuntuu omituiselta. Isi inhosi sukujuhlia. Hän inhosi kyläilyä ja kahvipöydässä istumista. Hörppäsi nopsasti kuppinsa tyhjäksi ja lähti pihalle kävelemään siksi aikaa, kun muu seurue kälkätti kahvikuppiensa äärellä. Olen perinyt isin inhon. Ymmärrän silti, että äiti haluaa saada rauhassa jutella pappinsa kanssa kahvikupposen äärellä.



Kun sain hautaustoimiston ruumisauton mukana hakea isin Lappeenrannan ruumishuoneelta ja tuoda hänet Imatran krematorion säilytystiloihin, törmäsin taas kuolemaan liittyviin outoihin rituaaleihin. Hautausmaan kesätyöntekijät istuivat puiden varjossa rupattelemassa, kun ajoimme paikalle. Jossain vaiheessa huomasin, että he kaikki seisoivat rivissä ja tuijottivat meitä. Ensin olin ihan ihmeissäni, että mikä ihme noille nyt tuli, kunnes tajusin, että vainajaahan siinä kunnioitetaan. Huikkasin heille, ettei tarvitse seistä ja pyysin jatkamaan omia touhujaan. Hämmentävää. Niin kovin tarpeetonta.

Hämmennyin siitäkin, kuinka hautausyrittäjä laittoi pienen liinan isin kasvoille siinä vaiheessa, kun olin antanut luvan sulkea arkun kannen. Hetkellinen hätäännys iski: haluaako isi rättiä naamalleen? Onko sillä väliä? Minulle olisi. Olin silti vaiti, koska arvelin, että liina kuuluu asiaan ja piste.

Arkut. Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset tuhlaavat tuhansia euroja hienoon arkkuun, kun se kuitenkin hetkessä poltetaan poroksi tai kuopataan maahan mätänemään. Minä ymmärrän, miksi arkut ovat kalliita - suomalainen käsityö maksaa. Mutta minä en ymmärrä, miksi siihen kohtaan tarvitaan niin paljon hienoa viimeistelytyötä. Vähempikin riittäisi. Vaan kun jätin isin arkussaan jääkaappiinsa, aloin ymmärtää, miksi arkun pitää olla kiva. Aika kuoleman ja tuhkauksen välillä on pitkä ja onhan se mukavampi maata hyvässä pedissä kuin huonossa. Haluaisin saada rakentaa itse ruumisarkkuni. Kivaa ruumisarkkua nimittäin ei ole olemassakaan. Ne ovat susirumia yhtä poikkeusta lukuunottamatta.


Minusta on tuntunut pahalta se, että isiä on jouduttu säilyttämään niin kauan ilman vaatteita kylmissä kaukaloissa kolkoissa jääkaappihalleissa. Milloin kuolema ulkoistettiin kokonaan ammattilaisille? Milloin me ihmiset lakkasimme itse pitämästä huolta kuolleistamme? Tiedän, että täällä meidän kotonamme on aikanaan talon emäntä levännyt ikiuntaan piharakennuksessa. Siellä, missä me säilytämme nyt mopojamme. Minusta sellainen tapa olisi nykypäivänäkin hyväksi, jos vaan sopiva paikka kotoa löytyisi.

Olen ollut kiitollinen siitä, että kaikkien käytännön asioiden hoitaminen on jäänyt minun vastuulleni. Se, että on tekemistä, sopii minun tapaani surra. Samalla kun olen opetellut, mitä kaikkea kuoleman jälkeen pitää hoitaa, olen miettinyt paljon omaakin kuolemaani. On niin paljon asioita, jotka haluaisin toisin, kuin on tapana. En halua liinaa naamalleni, en halua ristejä enkä keinokuituja arkkuuni, en halua kahvipöytää, en halua puheita, en halua mustaa väriä. Enkä halua kenenkään nousevan velvollisuudesta seisomaan, kun saavun paikalle laatikossa jalat edellä.


Hautaustoimistossa oli vihkoja, joihin tällaiset toiveet voi kirjata. Otin sellaisen mukaani ja tein siitä oman version. Me olemme nyt täyttäneet omat vihkomme.

Tuntuuko teistä oudolta, kun joku suunnittelee omaa kuolemaansa? Minusta oman kuoleman pohtiminen on kelpo teko omaisten hyväksi. Surun keskellä heidän ei sitten tarvitse jaksaa miettiä, mikä olisi oikein, kun kaikki on kirjattu valmiiksi muistiin.








keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

*


Joskus on vaikea tietää, mitä blogissa sopii ja mitä ei sovi kirjoittaa. Minä nyt kuitenkin kirjoitan, että meidän isi kuoli lauantaina. Ihan yhtäkkiä.

Jos tässä blogissa milloinkaan oli muutama päivä hiljaista, isi aina soitti ja kysyi, onko meillä kaikki kunnossa, kun blogissa ei tapahdu mitään.

Nyt ei isi enää soita.

Blogissa tulee nyt olemaan hiljaista epämääräisen pitkän ajan. Palaan sitten, kun pystyn taas ajattelemaan jotain muuta. Nautittehan toisistanne ja kesästä.


lauantai 12. heinäkuuta 2014

Kissanaisia

Mainitsinkin jo aimmin liittyneeni Facebookissa ompeluryhmään saadakseni kipinää muuhunkin kuin rättiompeluun. Se oli hyvä päätös, luulen. Siellä kun on sellaisia kivoja haasteita, että ommellaan tiettynä päivänä jonkun teeman mukaan jotakin. Pääsin nyt osallistumaan ensimmäiseen tällaiseen juttuun. Ensin tilattiin yllätyspaketti, jonka sai avata perjantaina klo 8 aamulla. Paketissa oli tällä kertaa leopardikuvioista trikookangasta. Sitten oli päivä aikaa miettiä ja valmistautua, ja klo 21 kaikki tahoillaan alkoivat ommella. Aika loppui klo 23 ja silloin piti täräyttää valokuva ryhmään valmiista tekeleestä.


Voi että se oli hauskaa. Minä olen lapsesta saakka tykännyt koulussa kokeista. Ja tässä oli ihan sellainen olo, kuin olisi ollut kokeessa. Erityisen haasteen tehtävään toi tuo kangas. Siis oikeasti en käsitä, miten eläinkuosit ovat nykyisin niin muotia ja miten pikkutytöt ja teinit tykkäävät niistä niin kauheasti. Kun minä olin teini, leopardikuoseissa esiintyivät vaan sellaiset tärkeilevät vanhat harput, jotka sutivat liian kirkasta huulipunaa liian ryppyisiin huuliinsa ja uittivat itsensä nuoruusaikojen hajuvedessä. En ole siitä mielikuvasta päässyt yli, vaikka minustakin tämän päivän pikkutytöt leopardikuosimekoissaan näyttävät oikein suloisilta. Olikin tosi vaikeaa keksiä itselle mitään, missä ei tuntisi itseään puumanaiseksi.


Tällainen sitten syntyi. Ja kyllä, tunnen olevani justiinsa se puumanainen. Mutta onneksi minä olen aina kotona, joten kotimekkona tämä pääsee ahkeraan käyttöön ja voin rauhassa totutella kissamaiseen turkkiini...

Vaikka kangaspala oli aika pieni, siitä jäi yli vielä mukavia tilkkuja, joista voin ommella Kenille vaikka mitä. Ken kun ei ollenkaan arastele viidakkoeläimiä päällään.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Jatkoa edelliseen


Kun maaliskuussa päätin vaihtaa salin ruokapöydän matalaksi kahvipöydäksi, siitä jäi tarpeettomaksi suuri lasilevy. Koska kyseinen levy painaa tonnin, sitä ei koskaan saatu siirrettyä minnekään, vaan se on seissyt toimiston seinää vasten viimeiset neljä kuukautta.

Siis toimiston, jonne juuri rakensin ison pöytälevyn Playmobil-maailmaa varten. Tänä aamuna imuroin huonetta ja jouduin taas väistelemään lasilevyä, kun yhtäkkiä tajusin sen. Siinä minulla olisi ollut nenän edessä juuri oikeankokoinen pöytälevy. Ja vielä paljon sirompi ja kauniimpi kuin se, minkä itse rakensin jätemateriaalista. Enkä ollut lainkaan tajunnut sen olemassaoloa! Hassua, miten silmä tottuu asioihin, eikä enää reagoi niihin mitenkään. Sitä vaan elelee väistellen jotain isoa lasilevyä, eikä edes enää tajua, että se on siinä tiellä koko ajan.


No, koskaan ei ole liian myöhäistä korjata virheitä. Nikkaroitu pöytälevysätös jouti saman tien pois ja lasilevy laitettiin sen tilalle. Ai että tuli kiva! Ja mikä parasta, sain lasilevyn ansiosta minimaailmani vesistöt hiukan autenttisimmiksi, kun laitoinkin turkoosin kartongin lasin alle, enkä päälle.


Nyt se omarakentelema pöytälevy makaa tuossa toimiston lattialla ja sen yli pitää hyppiä. Kuinkahan kauan se siinä tulee makaamaan? Seuraavat neljä kuukautta?

Toimiston minimaailma


Kylmä! Pilvistä! Tuulee! Mihin kesä hävisi?

Koska asianlaita on taas näin, minulla ei ole kiirettä pihalle, vaan voin istua tietokoneella ja näyttää teille, miltä toimistoon syntynyt Playmobil-maailma nyt näyttää.


Siinähän se, keskellä huonetta komeilee. Toimiston varsinaiset toiminnot, eli tietokonekökötys paperihommineen eivät juurikaan kärsineet, vaikka työpöytä kutistuikin hiukan.


Minimaailmassa kaikki on vielä keskeneräistä. Linnaa laajennan jossain vaiheessa takapuolelle niin, että sitä voi ihailla pöydän molemmilta puolilta. Kuten näkyy, maailmassa on vielä runsaasti tilaa. Kuninkaanlinnalle varasin puolet pöydästä, mutta toinen puoli on metsäistä maalaismaisemaa. Tuossa maailman vasemmalla laidalla näkyy meidän perhe.


Sulo siinä on ottanut kirveen kauniiseen käteensä ryhtyäkseen rakentamaan kotia perheelleen. Uuden kodin harjakaiset ovat ehkä ensi tiistaina. Odottavan aika on pitkä, kun talopaketti tulee Saksasta saakka.


Siinä vaiheessa, kun minimaailmani täyttyy äärimmilleen, joudun suurentamaan pöytää. Se ei haittaa, sillä tarpeetonta tilaa on toimistossa vielä yllin kyllin. Ehkä tänne joskus ilmestyy vielä kaupunkimaisemakin... "Kyllä sie oot hullu," tuumi Sulo verkkaisesti istuessaan keinutuolissa katselemassa leikkejäni.

Tiedän, että tuo lause oli rakkautta täynnä.