sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Hampaiden pesua

Kun kirjoittelin tänne ensimmäistä tarinaani Ystävyyden Majatalosta, minun ajatukseni oli vain jatkaa tätä päiväkirjaani siitä, mihin se katkesi vuonna 2018, ja samalla tuoda julki se, miten vaikeaa voikin olla paikassa, joka oman markkinointinsa perusteella vaikuttaa todelliselta idylliltä. Halusin myös antaa rohkeutta niille, jotka minun laillani olivat itse kokeneet tulleensa Majiksella huonosti kohdelluiksi tai seuranneet sellaista sivusta. 

Kirjoittamisesta innostuneena minä sitten sinne Vauvan palstallekin menin romaanejani laatimaan. 

Pelkoni Danielia ja Soilea kohtaan alkoivat kirjoittamisen myötä lopultakin hälvetä ja tajusin, että minun on saatava edes jotain selityksiä sille, miksi minua omasta mielestäni kohdeltiin kohtuuttoman julmasti ja epäoikeudenmukaisesti omiin rikkeisiini nähden. Oli siis pakko uskaltaa ottaa yhteyttä Danieliin. 

Lisäksi minua ahdisti yhä kasvava syyllisyys Vauvan keskustelusta. Julkisen metakan aiheuttaminen tuntui minusta asialta, jonka halusin Danielle tunnustaa. Majis on paikka, josta on todella vaikeaa antaa ulkopuolisille todenmukaista kuvaa. Joko se näyttäytyy hirvittävänä kulttina tai sitten minä näyttäydyn yksinäisenä hulluna, joka ei osannut ottaa pyyteetöntä apua vastaan. Majis on kaikkea muuta kuin yksinkertainen paikka selitettäväksi. Minä yritin, mutta taisin tulla avanneeksi vain Pandoran lippaan.

Niinpä minä sitten tuossa puolisentoista viikkoa sitten laitoin Danielille viestin WhatsApissa, ja pyysin, suostuisiko hän keskustelemaan kanssani. Sen jälkeen me olemme käyneet kirjeenvaihtoa. Daniel kirjoittaa öisin ja minä päivisin. Yhteensä tekstiä on kertynyt yli 60 A4-arkkia, joista suurin osa on sitä, miten olemme yrittäneet löytää ymmärrystä toinen toistamme kohtaan.

Vaikka minun suurimmat ongelmani liittyivät Soileen, halusin silti ottaa yhteyttä vain Danieliin. Tämä sen takia, että Majiksessa olin kokenut Danielin pystyvän ottamaan kritiikkiä vastaan Soilea paremmin. Tämän kirjeenvaihtomme aikana olenkin ymmärtänyt, että minun ongelmani Danielinkin kanssa syntyivät Soileen liittyvistä asioista.

Daniel oli ollut jo tietoinen blogistani - sen oli yksi Instagramissa minua seuraava pikkulintu laulanutkin heti eteenpäin. Tietenkin yksi jos toinenkin Majiksen ystävä oli myös hälyttänyt Danielin lukemaan Vauvaa. Arvostan sitä, että hän silti oli halukas kommunikoimaan kanssani ja jopa teki sen todella lempeästi. Hän ei ollutkaan heti vaatimassa minun päätäni vadille julkisesta kirjoittamisesta, vaan antoi minun itse ottaa sen esille!

Vaikka Danielin kirjat ja Facebook-luennot ovat minulle hepreaa, hän osaa minulle kirjoittaessaan tuottaa ihan yksinkertaista kieltä, jonka minäkin tajuan. Arvostan myös itseäni, koska olen osannut kirjoittaa rauhallisesti ja jarruttaa aina siinä kohtaa, kun tunnen kiivastuvani. Meidän päinvastainen vuorokausirytmimme antaa minulle hyvin aikaa punnita sanojani tarkasti.

Kirjoittaminen onkin ollut tässä avainasemassa. Jos olisin yrittänyt puhua näistä asioista suusanallisesti kasvotusten hänen kanssaan, kaikki olisi mennyt ihan niinkuin aina Majiksella. Eli näin: minä otan esille vaikean asian, ja saan lempeän ja kannustavan vastaanoton. Sitten minut käännetään kuvainnollisesti katsomaan peiliin ja siellä näkyykin, miten minä myrkytän ympäristöäni. En osaa puolustaa omaa kantaani, vaan hätäännyn. Lopuksi poistun keskustelusta syyllisenä kaikkeen ja kannan silmitöntä häpeää. 

Vaan niin ei käynytkään nyt! Saimme molemmat omat ajatuksemme perille ja keskustelu on pysynyt koko ajan asiallisena. Minä sain kaipaamiani vastauksia, kun lopulta pääsimme kysymyksiini asti. Tulkitsen Danielin ja Soilen sanat rehellisiksi. En koskaan ole ollut ihminen, joka epäilisi toisten valehtelevan. Danielkin luonnehti minua "kyvyttömäksi valehtelemaan", mikä ilahdutti minua. Sellainen itsekin koen olevani ja jos joskus harvoin olen langennut valehteluun, se on joko näkynyt päällepäin saman tien tai aiheuttanut suurta tuskaa itselleni ja lähipiirilleni. Vasta Majatalon kokemusteni takia minuun iski epäluottamus tavallisten ihmisten aitoutta ja sanojen vilpittömyyttä kohtaan. Siihen on syynä ainakin Majiksen kantelukulttuuri, mutta myös ne toipujat, joita nimitän pelaajiksi. En enää tiennyt, kenen sanaan luottaa.

Ne selitykset, joita Daniel ja Soile minulle nyt ovat kertoneet omaan loppuaikaani liittyen, ovat tuoneet minulle rauhan. He ovat vain ihmisiä, joilla on omat traumansa ja haavansa, ja joihin osumalla syntyy konflikteja. Minä satuin osumaan niihin haavoihin. Siinä kun sekä he että minä kääntelimme tajuamattamme veitsiä toistemme haavoissa, syntyi pahaa jälkeä. Nyt on tuntunut hyvältä lukea Danielin omin sanoin, että minulle todella oltiin tarpeettoman ankaria vaatimalla minulta asioita, joihin en ollut valmis. He eivät luottaneet minuun ja todellakin lakkasivat tykkäämästä minusta. Minuun purettiin pettymyksiä, jotka liittyivät muihinkin toipujiin.

Sinänsä aika karua. Sillä, että yritin rakentaa Soileen luottamusta ultimaattisella rehellisyydelläni, olikin täysin päinvastainen lopputulos.

Minulla on nyt päällimäisenä tämä korjaava kokemus Danielista ja Soilesta ja syyt omiin vaikeuksiini ovat minulla paremmin ymmärryksessä. Olen paljon jutellut tässä viime viikkoina myös joidenkin entisten asukkaiden kanssa ja se, millaisia ongelmia Majiksen terapiaan ja johtamiseen liittyy, ei ole vain minun tai muiden vääränlaisten omaa kuvitelmaani, vaan myös eräät sopeutujat ja pelaajat ne tunnistavat. En minä siis tosiaankaan peru aiempia sanojani Majiksesta. 

Minä olen yhä se sama Susanna, joka ei hyväksy terapeuttien asumista yhdessä potilaidensa kanssa. Ne taustat, jotka Daniel ja Soile minulle omaan tapaukseeni liittyen kertoivat, vahvistavat tätä käsitystäni entisestäänkin. Tuollaisessa kuviossa kun syntyy pakosti tilanteita, joissa inhimillisyys sotkee ammatillisuuden. Ja kun paikkaa johtaa pariskunta ilman ulkopuolista työnohjausta, oma perhe menee konflikteissa luonnollisesti aina etusijalle. 

Olen myös yhä se sama Susanna, joka koki julmuutena ja epäoikeudenmukaisuutena sen, miten talossa joskus kohdeltiin henkisesti huonosti voivia tai muuten vaan värikkäitä persoonia.

Ja sekin sama Susanna minä olen, jonka mielestä myös negatiiviset majiskokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin positiiviset ja ansaitsevat paikkansa internetissä. Oikeasti toivon, että niistä uskalletaan ja halutaan kertoa. Sen voi tehdä täällä minun blogissani kommentoiden tai nimettömänä lomakkeen kautta. 

Joku Vauvassa sanoi, että Susanna sitten päätti pestä hampaansa julkisesti. Kun minä tähän aluksi julkisesti ryhdyin, niin en osannut ajatella, mihin tämä päättyisi. Jopa Salon paikallislehdestä ollaan minua tavoiteltu tämän tiimoilta. Jos joku siellä ruutujen takana tahtoo paikallislehden haastateltavaksi, voi itse ottaa yhteyttä Salon Seudun Sanomien päätoimittajaan. 

Tämä vuosia lykkääntynyt "hampaidenpesu" tai "lopputarmotuoli", tai miksi tätä nyt kukakin haluaa kutsua, on kuitenkin lopulta ollut minulle tärkeä ja hyvä kokemus, vaikka jossain vaiheessa jo sekä lähimpäni että minä itse kerkesimme huolestua, kun näyttikin siltä, että minä muserrun kirjeenvaihtoni takia uudelleen. Sulokin sanoi, että on karmeaa katsoa, miten minä juoksen seiniä päin aina uudelleen ja uudelleen. 



Olen jutellut Danielin kanssa myös talon säännöistä, jotka olivat kuulemma ihan uusi asia minun taloon saapuessani ja niitä oltiin siis vasta testaamassa. Sitä ennen Majis oli ollut pari vuosikymmentä täysin säännötön paikka. Sekin kuulostaa minusta aika tolkuttomalta, mutta toivottavasti siellä jossain vaiheessa löydetään joku kultainen keskitie - ellei ole jo löydettykin. Tässä on kuitenkin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun minä jätin sen kaiken taakseni. Enhän minä tiedä, millaista siellä nyt on.

Sääntöihin Daniel kertookin muutoksia jo tulleen. Ryhmät ja terapia ovat yhä pakollisia, mutta kahden viikon koeasumisaikaa pidennetään nykyisin tarpeen vaatiessa vaikka kahteen kuukauteen, jotta asukkaaksi tuleva todella tietää, mihin sitoutuu. Jokaisen, joka allekirjoittaa yhteisösopimuksen, pitäisi nykyisin siis tietää, millaisia ryhmät ovat ja millaista on asua oman terapeuttinsa kanssa. Selän takana puhumista ei kuulemma enää rajoiteta entisellä ankaruudella, vaan Daniel sanoo jo ymmärtäneensä, että toipujien puhuminen keskenään kuuluu siihen pakettiin, joka heidän on vain hyväksyttävä. 

Majiksen hampaidenpesuissa toinen vaihtoehtoinen tapahtumakulku tuon aiemmin kuvaamani lisäksi oli se, että Daniel itse kääntyi katsomaan peiliin ja otti opikseen, mutta aika usein palasi myöhemmin takaisin vanhoihin tapoihinsa. Minun tulkintani on, että hänellä oikeasti on aito pyrkimys parempaan, mutta eihän vanha koira aina opi uusia temppuja ainakaan helposti. Samoin ajattelen Soilesta, että hänenkin tarkoitusperänsä ovat hyvät.

Vain nykyiset asukkaat voisivat kertoa, ovatko muutokset toimineet. Saadaanko tuolla menettelyllä karsittua vääränlaiset toipujat pois ilman, että terapia- ja johtamiskuvion ongelmiin joudutaan tekemään muutoksia?

Jos joku minulta nyt kysyisi, kannattaisiko lähteä Majikseen toipumaan, minä sanoisin, että varaudu kaikkeen ja ole itsellesi uskollinen. 

Jos ajatus siitä, että istut aamupalalla terapeuttisi kanssa, käyt hänen kanssaan kuntosalilla ja päätät jokaisen päiväsi hänen kanssaan saunan lauteilla, on sinulle mieleinen, niin kaikin mokomin käy tutustumassa paikkaan! Jos sopeudut helposti toisten luomiin sääntöihin, pärjäät siellä varmasti aika hyvin. Voit ihan takuulla saada sieltä apua omiin vaikeuksiisi. Mutta helppo paikka se ei minun mielestäni ole ja toipumistarinoita on laidasta laitaan.

Se, että Majis oli minulle väärä paikka juurikin tuon takia, etten pystynyt hyväksymään sen peruskiviä, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi sopia jollekin toiselle. Onhan sieltä moni saanut paljon hyvää mukaansa! Myös me, jotka saimme jotain pahaakin.

Tuossa yllä olevassa kuvassa näkyvä Live, love, laugh -teksti oli muuten Majatalon saunan ovessa. Minä vihasin sitä, kun sinne saavuin. Se sai minut suuttumaan aina, kun siihen silmäni laskin. Olin silloin ihan helvetin katkera Sulolle, häpesin omia vääriä ja kuvottavia tekojani, olin ahdistunut erosta ja kotini menettämisestä ja tunsin kaikenkattavaa vihaa elämää kohtaan. Vuoden kuluttua, kun lähdin Espanjaan, tuo taulu ei enää aiheuttanut minussa raivontunteita. Joskus jopa hymyilin sille - sen joutavalle sanahelinälle. Kyllä minäkin Majiksessa siis paljon toivuin, sen ansiosta tai siitä huolimatta.

° ° °

Tästä linkistä pääset lukemaan kaikki Ystävyyden Majataloon liittyvät kirjoitukseni.

° ° °

tiistai 12. maaliskuuta 2024

Työttömänä Imatralla

Kun tämä kirjoittelu on taas maistunut, niin innostuin myös vastaamaan paikallislehden kyselyyn siitä, millaista on olla työtön Imatralla. Siitä sitten päädyin lehteen asti. Se juttu on luettavissa vain tilaajille, ja kuten yksi kaveri vitsailikin, olen liian köyhä jopa lukemaan itsestäni. Sain kuitenkin kuvakaappaukset jutusta, ja koska toimittaja ei ole muuttanut kai mitään minun sähköpostistani, julkaisen tuon sähköpostini tähän. Viime päivistä viisastuneena yritän välttää näkemästä artikkelin kommentteja. Otsikko jo oli sillä lailla muotoiltu, että se puistatti minua. Työttömien lynkkaus netissä on ollut karmeaa viime aikoina, jopa Ylen uutisjuttujen kommenttikentissä.

- - - - - - - - - - 

Heippa!

Olen 49-vuotias yksineläjä. Olen ollut aikuisikäni aikana työtön pitkiä aikoja. Työelämään sopeutuminen on ollut minulle aina todella vaikeaa, ja palan loppuun erittäin helposti yleisellä mittapuulla. Tämä selittynee sillä, että minulla on diagnosoitu ADHD. Pidän itseäni osatyökykyisenä, vaikkei siitä mitään virallista todistusta voikaan saada.

Olen koko aikuiselämäni ajan yrittänyt löytää itselleni sopivaa tapaa elää. Olen ollut kokoaikatyössä sekä koulutustani vastaavalla alalla että ”hanttihommissa”. Olen ollut yrittäjä, olen opiskellut ja tehnyt osa-aikatyötä. Olen käynyt kuntouttavassa työtoiminnassa ja ollut täysin työttömänä. Näistä kaikista vaihtoehdoista henkisesti helpointa minulle on ollut olla kokonaan työtön. Vaikeinta on ollut kokopäivätyössä ja yrittäjänä, vaikka noina aikoina tulin tietenkin parhaiten toimeen taloudellisesti.

Tällä hetkellä olen osa-aikainen yrittäjä, mutta varsin pienten yritystulojeni takia olen oikeutettu täyteen työttömyyskorvaukseen ja asumistukeen. Jos tällä lailla olisi mahdollista jatkaa, valitsisin juuri tämän yhdistelmän. Olen rahallisesti todella ahtaalla, mutta mielenterveyteni pysyisi tällä kombinaatiolla parhaiten kunnossa. Minun ei ole tarvinnut turvautua toimeentulotukeen kuin poikkeustilanteissa. Olen esimerkiksi saanut Kelan kustantamat monitehosilmälasit.



Kokemusta työttömän elämästä minulla on Imatran lisäksi Pirkanmaalta ja Varsinaissuomesta. Muilla paikkakunnilla kohtelu on ollut jopa nöyryyttävää, mutta Imatralla olen tavannut kaikkein upeimmat työntekijät, kun olen asioinut meitä syrjäytyneitä hoitavissa palveluissa. Imatran Aikuisten keskuksessa minulle on tullut tutuksi jokainen kerros. TYP:n eli ”työllistymistä edistävän monialaisen yhteispalvelun” asiakkuus on ollut minulle todella positiivinen kokemus. Siellä oikeasti otetaan ihminen vastaan kokonaisuutena, jota kuunnellaan ja jonka haasteisiin oikeasti paneudutaan.

Mielestäni myös mielenterveyspalveluihin on täällä helppo päästä ja niistä saa hyvin apua. Olen todella kiitollinen siitä, että mielenterveyden hoito on ilmaista palvelua toisin kuin fyysisten sairauksien hoito, joihin minulla ei aina ole edes varaa. Joudun miettimään tarkasti, voinko mennä hammaslääkäriin, fysioterapeutille tai lääkäriin. Jos vain on mahdollista selviytyä ilman terveyskeskusreissua, jätän menemättä, koska käyntimaksut ovat aivan liian korkeat. Joudun myös punnitsemaan, mitä lääkkeitäni pystyn milloinkin ostamaan eli kuinka siedettävää on kärsimykseni taso ilman mitäkin lääkettä. Esimerkiksi ADHD-lääkkeisiin minulla ei aina ole varaa, mutta vaihdevuosien hormonikorvaushoitoon revin rahat vaikka ruokakassasta.



Joudun karsimaan oikeastaan kaikesta. En käytä lainkaan alkoholia enkä tupakoi, ja silti rahani eivät riitä siihen, mikä jossain määriteltiin ”ihmisarvoiseksi elämäksi”. En kuluta rahaa juuri muuhun kuin ruokaan ja välttämättömyyksiin. En osta eineksiä, vaan teen edullista kotiruokaa. Söisin mielelläni terveellisemmin ja monipuolisemmin kuin mihin minulla nyt on varaa. Inhoan kaupassa käyntiä, koska kaikkien ihanien ruokien ja tavaroiden näkeminen aiheuttaa haluja ja tarpeita. Tykkään käydä Lidlissä, jossa pienen valikoiman ansiosta on helppoa tehdä vakituiset ostokset ilman ylimääräisiä houkutuksia. Joskus olen käynyt ruokakassijakelussa, kun on ollut todella tiukka tilanne. 

Vaatteeni teen itse kierrätyskankaista ja käytän ne loppuun asti. Ostan ainoastaan sukkahousuja ja alusvaatteita siinä vaiheessa, kun ne alkavat olla reikiä täynnä. Kengät ovat suurin ongelma, koska niitä en pysty itse valmistamaan. Leikkaan ja värjään itse tukkani, ja kauneudenhoitotuotteita en käytä lainkaan. Kun elämä mahtuu kotinurkkiin, ei onneksi tarvitse näyttää edustavalta tai tuoksua kukkasilta. Huonekaluja, rakennus- ja askartelutarvikkeita ja kodin käyttöesineitä löydän käytettyinä Torista tai ilmaiseksi Facebookin roskalava-ryhmästä.



Harrastukseni ovat kotikeskeisiä. Piirrän, luen, katselen leffoja, askartelen ja teen käsitöitä. Mutta Imatra tarjoaa myös ihanasti mahdollisuuksia harrastaa ilmaiseksi liikuntaa ja kulttuuria! Pitkäaikaistyöttömänä saan sarjalipun uimahalliin. Kaiku-kortilla saan käydä katsomassa näytelmiä teatterissa. Virta-opisto tarjoaa tällä lukukaudella työttömille osallistumisen yhdelle kurssille. Tietääkseni työttömille on tarjolla myös yhteisiä liikuntaryhmiä. Ja sitten on vielä sekä kirjasto kaikkine palveluineen että taidemuseo, joihin toki pääsevät ilmaiseksi kaikki muutkin kuin työttömät. Kaikki tämä on minulle onnelliseksi tekevää luksusta!

Olen köyhästä perheestä, joten rahan pihtaileminen on minulle tuttua. Nykyisin se on kuitenkin käynyt aiempaa raskaammaksi, kun kaikki on kallistunut – erityisesti asumiskustannukset ja kulkeminen. Maakaasun hinnan vuoksi yhtiövastikkeeni on tolkuton. Eniten suren sitä, etten pysty matkailemaan. Pitkä, pimeä talvikausi on minulle todella vaikea ja muutenkin rakastaisin reissaamista. Kun minulla on rahaa, ostan sarjalippuja BioVuokseen. Näin varmistan sen, että huonoinakin kuukausina pääsen aina leffaan todellisuuspakoilemaan arkea.



Tiedän olevani pitkäaikaistyöttömien hyväosaisinta ”kastia”. Onnekseni minulla ei ole huollettavia, eikä vakavia fyysisiä sairauksia. Minulla ei ole velkoja. Asun omistusasunnossa, jossa on oma pihapläntti. Asuinalueeni on mielestäni Imatran viihtyisin ja Saimaan rannat ja kivat metsäpolut ovat aivan vieressä. Itselleni asuinympäristöllä on valtava merkitys henkiseen hyvinvointiin. Olen vielä toistaiseksi pystynyt pitämään autonikin, jonka ansiosta pääsen retkeilemään kesäisin omia nurkkia kauemmas.

Olen kauhuissani huhtikuussa voimaantulevista sosiaalitukien leikkauksista. Pelko niiden epäselvistä vaikutuksista elämääni on painanut jo niin pitkään, että jatkuva stressitila on verottanut nukkumistani ja jaksamistani.  Työttömyyskorvauksestani tulee tipahtamaan iso siivu ja samoin asumistuestani. Jälkimmäisen tulen menettämään kokonaan vuodenvaihteessa. Olen todennäköisesti viimeistään silloin pakotettu lopettamaan yritykseni ja hakeutumaan toimeentulotuen asiakkaaksi selviytyäkseni edes välttämättömistä laskuistani. En ymmärrä, miten tämä voi olla maan etu.

- - - - - - - - - - 



Kirjoitin tuon sähköpostini sillä lailla huolettomasti, etten punninnut sanomisiani. Niinpä siitä jäikin kauhu, miten ilmaiset teatterissakäynnit ja uimahalliin pääsyt mahtavat aiheuttaa kateutta työssäkäyvissä, jotka tämän kaiken lystinpidon kustantavat. Toisaalta minusta on kiva antaa julkisesti kaupungille kiitosta asiasta, koska jokainen pienikin virkistysmahdollisuus auttaa köyhien jaksamisessa.

Näytän tuossa varmaan helposti tuilla kikkailijalta, koska artikkelin aiheena oli, millaista on olla työtön Imatralla, eikä kertoa niistä syistä, miksi olen työtön. Erillisen artikkelin voisikin hyvin kirjoittaa vaikkapa siitä, miten ADHD-tyypeillä usein on elämänmittaisia vaikeuksia sopeutua työelämään ja sen vaatimuksiin ja miten kalliiksi meidän burnoutimme, masennuksemme ja sairaslomamme yhteiskunnalle tulevat, kun meiltä odotetaan sellaista, mihin emme pysty.

Kun toimittaja tuli ottamaan minusta kuvia, minulla oli jalassani rikkinäiset sukkahousut, jotka hauskasti näkyvät pääkuvassa. En halunnut pukea sinä päivänä ainoita ehjiäni, koska ne piti säästää puhtaina Helsingin-reissua varten. Tosin matkalla Helsinkiin viime lauantaina totesin, etteivät ne ehjät sukkikset sittenkään olleet ehjät. Kävin siis hienoakin hienommassa Aleksanterin Teatterissa puhkikulunein polvin. Sinne ei Imatran kaupunki sentään lippuja työttömille järjestä, vaan sain kutsuvierasliput tuttavalta, joka oli mukana Frendit-musikaalissa.

Olisin voinut kertoa lehdelle kaikista hauskoista tavoistani säästää. Meillähän on maakaasulämmityksen takia ihan törkeän kalliin vastikkeen lisäksi myös erinomaisen kallis kuuma vesi. Olen kääntänyt lavuaarien kuumavesipuolen kokonaan sulki, jotten vahingossa käyttäisi kuumaa vettä. Tiskaan sinkkutiskausta tai kuskaan tiskini Heilan tiskikoneeseen. Omassa suihkussa minun ei tarvitse käydä, koska minulla on se uimahallikortti, ja taloyhtiön saunaan pääsen halutessani kertamaksulla. Kesäisin minulla on rännin alla vesisaavi, josta kannan sisään vettä vessan huuhtelua varten. Säästö se on pienikin säästö! Enkä ole edes ainoa, joka tässä taloyhtiössä säästää vettä neuroottisesti.


Viime talvena, kun maakaasun hinta huiteli taivaissa, me pienensimme lämmityksen tosi alas. Tänä talvena olemme pitäneet huonelämmön 21 asteessa, kun kaasun hinta on ollut kohtuullisempi, vaikkakin yhä korkea. Vastikkeeni on lähes tuplaantunut siitä, mitä se oli kolme vuotta sitten. Silloin taloyhtiölle jäi rahaa remontteihin ja yllättäviin menoihin, mutta nyt me elämme sillä lailla reunalla, että mihinkään yllätyksiin ei ole varaa.

Kyllä minä olen kauhuissani sosiaalitukien leikkauksista, mutta yritän vain mennä päivä kerrallaan. Nytkin se huojentaa, että minulla on töitä kesken, jotka saan kevään kuluessa laskuttaa ja pärjään ainakin kesän. Eniten pelkään sitä, että joutuisin luopumaan Helmutista. Sen käyttö- ja rakkausarvo on huomattavasti suurempi kuin sen myyntiarvo. Kodistani minua ei varmaankaan pakoteta muuttamaan.

Yritystoiminnan vaikutuksia esimerkiksi toimeentulotukeen en vielä tiedä, joten toivottavasti en joudu sitä lopettamaan. Vaikka tienaan toistaiseksi sillä aika vähän, haluaisin pystyä tienaamaan enemmän ja sitä puolta yritänkin tässä jotenkin ottaa haltuun. Yrittäminen kun on myös identiteettikysymys.