torstai 14. joulukuuta 2017

Välivaiheita


Sain toissailtana panna verkkokauppani kiinni, kun viimeisetkin varastossa olleet rievut lähtivät uusiin koteihinsa. Vaikka tämä onkin nyt väliaikainen tauko, niin verkkokaupattomuus tuntui yhtäkkiä todella ontolta. Hiukan tuli sellainen tunne, kuin minusta olisi puolikas lakannut olemasta. Käsityöyrittäjyys ja verkkokauppiaana oleminen ovat selkeästi identiteettiasioita. Se sai minut pohtimaan sitä, miltä tuntuu sitten, kun ihan oikeasti päätän loettaa käsitöiden tekemisen ammatikseni.

Vaikka olen käytännössä ollut tämän viimeisen vuoden ihan tavallinen palkkatyöläinen, ja tehnyt oman yrityksen töitä vain todella vähän, sanon silti aina ammatikseni yrittäjä. Ehkä se johtuu siitä, että yrittäjyys on vain minusta itsestäni kiinni: kukaan ei voi viedä sitä minulta pois koskaan. Postityöntekijyys taas on kiinni kaikesta muusta kuin minusta, kun en koskaan voi tietää, kuinka kauan minun annetaan sitä työtä tehdä.

Paitsi juuri nyt tiedän, että jouluun saakka annetaan. Olen nyt 2,5 viikkoa ollut väliaikaisessa pakettipisteessä töissä. Se on ehdottomasti tylsin työ, mitä olen tehnyt lukioaikojen näyttelynvalvojan homman jälkeen. Pakettipisteessä käy minun työvuoroni aikana maksimissaan parikymmentä ihmistä minua virkistämässä, mutta enimmäkseen minä vain istuskelen katsomassa elokuvia iPadiltä tai luen kirjaa. Vaikka työ on tylsää, olen todella iloinen siitä, että saan siellä olla. Milloin minulla olisi viimeksi ollut niin paljon aikaa, että saan lukea kokonaisen kirjan yhdessä illassa? Tässä vaiheessa vuotta postin lajittelussa ja jakamisessa on sellainen härdelli käynnissä, että en usko, että edes jaksaisin tehdä juuri nyt sitä työtä. 



Pian joulunpyhien jälkeen minä sitten lennän Fuerteventuralle ja palaan tammikuun loppupuolella. En edes viitsi ajatella nyt, mitä elämässäni tapahtuu sen jälkeen. Verkkokauppa ammottaa tyhjyyttään ja Postissakin on siinä vaiheessa luultavasti työtapojen muutos edennyt siihen pisteeseen, ettei ylimääräisille käsille ole samanlaista tarvetta kuin kuluneena vuonna. Rupeanko taas painamaan rättejä, saanko jatkaa Postissa, vai tuleeko eteen jotain ihan muuta, sen näen sitten.

Minua jännittää tuleva matka sillä lailla hyvällä tavalla. Olin varannut retkeilyauton jo viime keväänä, mutta kyseisellä firmalla olikin vaikeuksia tarjota minulle sitä varaamaani pienintä ja halvinta autoa. Seurasi update updaten perään ja nyt minulle on varattu kahdeksi viikoksi ihan luksusauto sen simppelin halpalaisen hinnalla. En yhtään malta odottaa, millaista matkailuautoilu sitten käytännössä on. Minullahan on varsin korkeat odotukset sen suhteen ja siksi tämä lyhyt kokeilu on tärkeä juttu minulle. Loman jälkeen minä tiedän jo paremmin, jatkanko haaveilua omasta retkeilypakusta.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kylmä marraskuun sade


Olen ollut viime viikkoina todella väsynyt ja pinnani on ollut kammottavan kireällä. En oikein heti tajunnut, mistä on kyse, kunnes minulle valkeni, että mehän elämme marraskuun puoliväliä. Aika menee jotenkin suihkimalla nykyisin, enkä ehdi käsittää, että on kesä tai syksy tai näköjään sitäkään, että on kaamosmasennuksen aika. Ja kun sen tajusin, huomasinkin, että oikeastaan minähän olen siihen nähden aika hyvässä jamassa, kun normaalisti tähän aikaan vuodesta vain makaan ja itken.

Olen todennut, että oli virhe varata aurinkomatka vasta tammikuulle. Viimevuotinen marraskuu oli huomattavasti järkevämpi ajankohta, sillä valotankkauksen jälkeen minulla ei ollut merkittäviä vaikeuksia jaksaa Postin joulukuuta eli pahinta kiirettä ja pisimpiä työpäiviä ja tehdä vielä sen lisäksi omaa joulumarkkinointiani.

Lesson learned, ja ensi vuonna olen taas rippaisen fiksumpi!


Tämä viimeinen viikko Postissa on ollut minulle ihan hirveä henkisesti, eikä se johdu mistään muusta kuin minusta itsestäni ja mitä ilmeisimmin marraskuusta. Unirytmini on ollut aivan hukassa ja koko päivän jatkuneen väsymyksen jälkeen pääni yhtäkkiä selvenee siinä vaiheessa, kun pitäisi mennä nukkumaan. Yöunet ovat siten jääneet onnettoman vähäisiksi. Koomailen unen ja valveen rajoilla koko päivän ja hetkittäin kaikki voimani menevät vain siihen, että pysyn pystyssä. Jos nauran, alankin itkeä. Jos joku naputtaa minulle, minä räjähdän. Olen muuttunut valittajaksi ja nurisijaksi. Olen siis muuttunut tyypiksi, jollaista en itse voi sietää työkaverina.

Mutta minulle kävi hyvä tuuri, luulisin! Maanantaista alkaen seuraavat neljä viikoa olen asiakaspalvelutehtävissä Postin pakettienluovutuspisteessä. Se on iltatyötä ja uskoisin, että se on minun pelastukseni juuri nyt. Nyt minulla onkin mahdollisuus nukkua niin pitkään, kuin aamulla nukuttaa, vaikka en saisikaan illalla unta. Minä saan nähdä sen ainoan vähäisen valon hetken, kun olenkin päivät vapaalla! Voin käydä kävelyllä ja kuntosalilla keskellä päivää. Koska pimeän laskeuduttua minä en saa muutenkaan enää itsestäni mitään irti, on varmasti ihan paikallaan istuskella yhdessä paikassa ilman kiirettä ja hälinää tekemässä vain yhtä työtehtävää: antamassa asiakkaille paketteja. Olen tekemisissä vain vieraiden ihmisten kanssa lyhyen hetken kerrallaan, joten ei ole edes sitä vaaraa, että äksyilisin kenellekään.

Haittapuolena tässä on vain se, että neljässä viikossa minä ehdin ikävöidä mahtavia työkavereitani monen monituista kertaa.



Kaiken tämän keskellä käsityöyrittäjyys on ollut normaaliakin pahemmin poissa ajatuksistani ja koko markkinatalousyhteiskunta myymisineen ja ostamisineen ja kuluttamisineen ovat aiheuttaneet minussa pelkkää pahoinvointia. Minun pitäisi myydä tiskirättejä ja saada varasto tyhjäksi inventaariota varten, mutta tuntuu todella vaikealta mainostaa, kun itsekin inhoan kaikkialta päälleni vyöryvää mainostulvaa.

Minä keskityn nyt pääasiassa vain siihen, että "nothing lasts forever, even cold November rain".