keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Ja sitten seuraava...


Sisustuspostausten sarja jatkuu osalla kolme: työhuone. Tähän nyt ei ole paljon muuta sanottavaa, kuin että toimistosta lähtivät kaikki huonekalut ja niiden tilalle roudattiin välttämättömät kalusteet eli ompelupöytä ja paino/leikkuupöytä sekä silityslauta.


Jättimäisen pöydän siirtämiseen tarvittiin Sulon veljen apua, vaikka matkaa ei ollut kuin muutama metri. Viime kerralla, kun sitä siirrettiin, minä lankesin sen valtavan painon alla maahan ja sain kunnon täräyksen päähäni. Niinpä Sulo ei nyt edes harkinnut yrittävänsä siirtää sitä kahdestaan minun kanssani. Pöydällä on kokoa 1,5 m x 2,5 m ja painoa varmaan toistasataa kiloa. Se täyttääkin huoneen lähes kokonaan.

Innostuin oikein törsäämään ja ostin uuden vahakankaan pöydän pintaan. Kävi tuuri, kun oman kylän kaupasta löytyi tarjouksessa olevaa sopivan väristä kerniä. Eihän se kauan pysy ilman maalitahroja, mutta vielä toistaiseksi saan ihailla sen neitseellistä puhtautta.



Aiemmin työhuoneessa ollut pitkä ompelupöytä vaihtui kevyempään versioon, kun Sulo halusi tehdä vaihtarit omassa verstaassaan olleeseen punaiseen pöytään.

Nyt kun työhuone on tässä talon keskeisessä osassa ja kaiken aikaa silmissä, en voi enää antaa sen hautautua kaaoksen alle. Tästedes joudun opettelemaan siivoamaan jälkeni aina, kun lopettelen hommat. Aikaisemmin on ollut liiankin helppoa vetää ovi perässään kiinni ja antaa työhuoneen hallitsemattoman sotkun räjähtää käsiin.


Uuden työhuoneen parhauksiin kuuluu valoisuuden lisäksi se, että nyt vesipiste onkin vihdoin samassa tilassa kankaanpainotoiminnon kanssa! Minusta on aina ollut inhottavaa, että sotkuinen lavuaari väripurkkeineen on rumentanut toimistoa. Vaan nytpä lavuuarisysteemille onkin perusteltua sijaita juuri siinä, missä se sijaitsee.

Kaikki materiaalivarastot, valmiit tuotteet, käryävä prässi ja askartelutarvikkeet jäivät siihen huoneeseen, jonka oven voi sulkea perässään ja jättää kaaoksen taakseen! Siis entiseen työhuoneeseen, nykyiseen leluhuoneeseen, alkuperäiseen odotushuoneeseen.

Saa tässä varmaan vielä hetken opetella, ennenkuin huoneiden uudet nimet alkavat tuntua luontevilta.




tiistai 21. maaliskuuta 2017

Jänistaidetta ja oikea sohva


Meillä on sohva. Sellainen, jossa voi löhötä. Harmaa löhösohva. Hankittu vain ja ainoastaan telkkarin katselua varten. Enpä olisi vielä 10 vuotta sitten uskonut, että tämäkin päivä tulee.

Rungoltaan kovin kaunis ja ihastuttavan jalomuotoinen vanha sohvani on kohta kokonaisen vuosikymmenen odottanut, että joku verhoilisi sen ja laittaisi siihen uudet, kimmoisat jouset. Sulo on napissut sen kaameasta ulkomuodosta kaikki nämä vuodet ja silloin tällöin varovaisesti ehdottanut sohvan vaihtamista johonkin rennompaan malliin. Sohvan kangas kun näyttää siltä, kuin siihen olisi joku kuollut. Varmaan se sama tyyppi, joka on väsyttänyt ne jousetkin. Minä en ole raaskinut luopua siitä, vaikka myönnän, ettei se ole mikään mukavuushuonekalu.



Mutta nyt, kun minä olen palkkatöissä ja tulen kotiin joskus varsin pitkienkin päivien päätteeksi, olen löytänyt itseni usein siltä sohvalta makaamasta ja Netflixiä tai Yle Areenaa katselemasta. Siinä maatessani olen ymmärtänyt, että jos ihminen haluaa maata mukavasti sohvalla, ei 40- tai 50-luvun herkkämuotoinen salonkisohva ole ollenkaan oikeanlainen valinta.

(Olohuoneen entistä mummolasisustusta.)





Niinpä minä totesin, että nyt on aika antaa periksi ja ostaa sohva. Koska kahta sohvaa ei mahdu näin mahdottoman pikkuruiseen taloon, piti keksiä, mitä sille rakkaalle vanhalle sohvalle tehdään. Sitä ei voisi myydä, koska siitä voisi pyytää korkeintaan 50 euroa ja se saattaisi päätyä sillä hinnalla ties mihin käyttöön. Niinpä laitoin sähköpostia paikalliselle verhoilijalle ja pyysin saada lahjoittaa sohvan hänelle. Ajattelin, että jos ammatti-ihminen laittaisi sen arvoiseensa kuntoon, sohva saisi vielä arvostavan kodin. Verhoilija ilahtui ja tänä iltana sohva lähteekin kohti uusia seikkailuja.

Pormestarintuolit laitoin myyntiin, koska halusimme tilaa kulmasohvalle, jossa me molemmat voisimme makoilla yhtä aikaa. Itse ostimme kyseiset tuolit edullisesti, joten myimme ne eteenpäin samalla pienellä hinnalla. Ne taisivat onneksi päätyä hyvään kotiin, jossa niitä jo odotti saman sarjan sohva.



Jos meillä olisi rahoja, niin olisimme voineet ostaa jonkun sellaisen sohvan, jossa olisi oikeasti tosi hyvä istua ja maata. Anopilla on sellainen ja siihen kun käy pitkälleen, niin ei tee mieli nousta enää ollenkaan. Mutta me jouduimme tyytymään kompromissiin. Oli löydettävä sohva, joka sopi kukkarolle ja joka olisi edes jotenkin sirohko. Halvimmat sohvat kun ovat nykyisin ihan älyttömiä möhkäleitä.


Harmaata, harmaata, harmaata, valkoista, lisää harmaata. Siinä on sohvavalikoima tätä nykyä. Niinpä meille tuli harmaa divaanisohva. Siinä voi maata ja siinä voi istua. Se ei ole täydellinen, mutta se kelpaa. Kaikessa harmaudessaan se valitettavasti toi lämpimään olohuoneeseemme kelmeän olmimaisen tunnelman. Minun oli pakko ryhtyä tekemään taidetta taiteen vuoksi, jotta sohvan harmaus kumoutuisi. Iso, punainen jänistaide syntyi juuri äsken ja ripustin sen seinälle, vaikka se oli vielä märkä.

Koska Sulo tykkää erityisesti jäniksistä, meillä on jäniksiä vähän siellä sun täällä. On pehmolelua ja posliinipupua, Schleich-kokoelman alkua ja käsityöläisten tekemiä jänöjä. Siksi minä valitsin jäniksen myös ison punaisen sohvanpäällistaiteen aiheeksi.

 Kalmankangas entisen sohvan päällä oli sen puoleen hyvin huoleton, että ei kamalasti haitannut, vaikka siihen tipahti mustikkaa tai kaatui teetä. Yksi tai viisi läiskää lisää ei tuntunut missään. Nyt vaaleanharmaa sohva hohtelee niin puhtaana, ettei siinä uskalla syödä mitään. En meinaa edes uskaltaa istua siihen ilman, että laitan torkkupeiton peppuni alle.

(Minun kettumukini. Sulon mukissa on tietysti pupu.)

 Vaikka vanhan sohvan lähteminen kirpaiseekin, niin vaihtelu tekee hyvää. Olinkin vähän jo kyllästynyt mummolafiilikseen pitseineen. Nykyaikainen sohva onneksi sopii vanhan lipaston, keinutuolin ja hirsiseinän kaveriksi ihan hyvin ilman mummolatunnelmaa.

Television siirsin nurkkaaan, jossa se ei hallitsisi huonetta niin paljon kuin tähän saakka. Nyt se jää aika mukavasti toimiston oven taakse piiloon. Minusta sellainen on ihan sietämätöntä, että telkkaria pidetään aina auki, vaikkei sieltä mitään katseltaisikaan. Meillä ei sellaista ole tehty koskaan ja nykyisin ei enää senkään vertaa, kun kanavat ei enää näy. Meillä ei ole antennia, vaan tv-kanavat tulivat taloon laajakaistan kautta. Tuntui kuitenkin typerältä maksaa kuukausittain palvelusta, jota emme juuri koskaan käytä ja siksi irtisanoin Sonera Viihteen muistaakseni viime keväänä. Emme ole katuneet. Nyt jos haluamme varsin nähdä jonkin tv-ohjelman, katselemme sen netistä telkkariin liitetyn tabletin kautta ja muulloin sitten leffoja ja sarjoja Netflixiltä.

Loppukevennykseksi se näkymä, jota ei sisustusaiheiseen blogitekstiin kuvata.