tiistai 15. elokuuta 2017

Ottolapsia


Meille ei enää tule lemmikkejä, niin minä vannoin moneen kertaan Kertun kuoleman jälkeen. Sulolla lemmikkikuume kuitenkin on koko ajan ollut voimissaan ja hän on pohtinut pupun tai marsun hankkimista. Epäröintiä on aiheuttanut Sulon mahdollinen allergia sekä elukoiden sitovuus, joten emme ole ruvenneet lemmikkejä hankkimaan.

Sitten kävi niin, että sukulaiset ottivat pari marsua, mutta todellisuus marsujen kanssa elämisestä ei tainnut oikein vastata heidän odotuksiaan. Sen enempää en availe tässä syitä siihen, miksi tarjouduimme ottamaan tyypit pariksi viikoksi hoitoon, mutta niin vaan teimme. Pörri ja Viiru saapuivat mukanaan koko omaisuutensa eli häkki, pesäkoppi ja juomapullo.


Tyypit olivat valtavan säikkyjä, mikä hankaloitti kovasti niistä iloitsemista. Kun yritimme tarjota ruokaa, siskokset pakenivat sydänkohtauksen rajoilla häkkinsä nurkkiin ja jähmettyivät tuijottamaan seinää. Ei ihan hirveän kannustavaa.

Mutta parissa viikossa muutoksia alkoi jo tapahtua. Laitoimme niiden häkkiin virikkeitä ja Sulo jaksoi sinnikkäästi tarjota ruokaa kädestä. Molemmat säpsyttelijät uskaltautuivat lopulta epäillen tarttumaan salaatinlehteen ja pikkuhiljaa ne alkoivat rentoutua muutenkin. Niiden iloiset pukkihypyt ja tasajalkapomput ja kopin katolle kiipeilyt lämmittivät meidän sydämiämme. Sulo teki niille ulkoaitauksen ja sisätiloja kasvatettiin toisen ison häkin verran. Ja kun kiintymyksemme pötköjä kohtaan kasvoi, ne saivat uudet nimet. Paulasta tuli Paula, koska se näyttää niin paljon Paula-vanukkaalta, että vesi herahtaa kielelle sitä katsellessa. Siskontyttöni nimesi Kinkun; Kinkku on tuttavallinen muoto Gingeristä. Sukunimeksi niille muodostui Myyrä, koska eräs silminnähden järkyttynyt ystävämme kutsui niitä myyriksi.


Kinkun ja Paulan omistajat päättivät, että tytöt eivät enää palaa kotiin, vaan ne joko jäävät meille, jos me haluamme tai sitten ne myydään. Koska Myyrien kanssa lähentyminen ei ole ollut helppoa, arvelimme, että pitänee etsiä niille uusi koti. Mutta kun ensimmäiset ostajaehdokkaat ilmaantuivat, minua alkoi kauhistuttaa. Taas tyypit joutuisivat järkytyksen valtaan, vaikka ovat vasta alkaneet tottua meillä asumiseen. Ja mistä me voimme tietää, että uusi koti olisi oikeasti omistautuva ja hyvä?

Niinpä pojat (Sanon niitä välillä pojiksi, vaikka ovatkin tyttöjä.) jäivät meille. Vaikka me emme todellakaan olleet harkinneet marsujen ottamista tarpeeksi huolella ja vaikka nämä tulivat meille tavallaan vahingossa, minä tunnen meidät. Kertullekin me olimme kelpo vanhemmat. Eläimen pitäminen häkissä on yleensäkin minusta väärin, ja jos meidän huomassamme syystä tai toisesta on häkkiin suljettuja eläimiä, kaikki tulee tapahtumaan niiden ehdoilla. Me teemme kaikkemme, että niillä olisi hyvä olla.



Koska kaksi Myyrää tarvitsee ihan huomattavasti enemmän tilaa kuin yksi talvikko, olen raivannut Kinkulle ja Paulalle paikan vierashuone/toimistosta. Laajennamme niiden elinpiiriä pikkuhiljaa, koska isot muutokset tuntuvat olevan niille ylitsepääsemättömän haasteellisia. Vapaana juoskentelu on vielä tässä vaiheessa mahdotonta, sillä niiden kiinni saaminen ei toistaiseksi ole kovin helppoa, emmekä halua säikytellä niitä tarpeettomasti.


Vaikka olenkin iloinen siitä, että meillä taas on rapisevia pikkukavereita nurkissa, minulla on huoleni. Eniten minua murehdituttaa talven tulo ja toiseksi eniten Sulon heinäallergia. Marsuja ei kuulemma saisi pitää vetoisassa tilassa, mutta miten muka tämä talo vedottomaksi saadaan? Vierashuone on meidän tiivein ja lämpöisin huone ja sijaitsee talon nurkassa, joten se on sekä poikien että Sulon kannalta paras paikka myyräläksi.

Yövieraiden kannalta se tietysti tarkoittaa patjamajoitusta olohuoneessa tai leluhuoneessa, kun viiden tähden majatalon palvelumme tämän takia tippuukin yhteen tähteen!

lauantai 5. elokuuta 2017

Järjettömän tyytyväinen




Olen luottavaisella mielellä siinä, että Postissa on minulle hommaa ainakin lomakauden loppuun saakka, kun vakituiset postinjakajat ovat kukin vuorollaan lepäilemässä. En ole yhtään katunut sitä, että päätin valita pitkät työpäivät kesän ajaksi. Pelkän lajittelun sijaan pääsen nyt myös jakamaan postia. Kahden tai kolmen tunnin päivittäinen porrastreeni on sellaista liikuntaa, ettei minun ikimailmassa tulisi tehtyä sellaista vapaa-ajalla. Itse asiassa en olisi edes uskonut, että pystyn moiseen suoritukseen. Ravaan 1800 rappusta ylös ja alas melkein joka päivä ja kaiken kukkuraksi saan palkkaa siitä, että kuntoni kasvaa ja saan elämäni ensimmäiset pohkeet!


Vaikka tässä rappuravailussa on mahtavia etuja, toivoisin silti, että syksy toisi tullessaan taas lyhyet työpäivät, sillä totta puhuen en saa mitään tehtyä töiden jälkeen. Viikonloput hurahtavat yleensä joko graafisten töiden parissa tai kotitöitä tehden. Jos pitää käydä kylässä tai meille tulee vieraita, se tapahtuu viikonloppuisin, jotka hyvin helposti häviävät kaiken ohjelman alle. Olen totaalisesti menettänyt sen suunnattoman vapauden hallita omaa aikaani, joka minulla oli aikaisemmin. (Mustikat poimimatta, matot pesemättä, Ken-parka hyljättynä kaapissaan, tuohet keräämättä talvea varten, retkeilyt ja uimiset jääneet minimiin...)

Silti pidän Postin työpaikasta kiinni viimeiseen hikipisaraan asti, vaikka se tarkoittaisi pitkiä työpäiviä. Minulle tarjoutui äskettäin tilaisuus jatkaa erään pienen, mutta ilmeisen menestyvän yrityksen tarinaa sen nykyisen yrittäjän halutessa jäädä eläkkeelle. Kaikki järkisyyt puoltavat sitä, että minun pitäisi ostaa firma, jolla on vakiintunut asiakaskunta ilman paikallista kilpailua, ja joka sopisi mainiosti graafisen suunnittelun pariksi ja joka mitä suuremmalla todennäköisyydellä toisi minulle vähintään tuplasti sen verran palkkaa kuin mitä Postissa tai rättikäsityöläisenä koskaan pystyn saamaan.


Ja silti minä päätin pysyä Postin hommissa, vaikkei työn jatkuvuudesta edes syksyyn asti ole mitään takeita. Järkisyyt jäivät tunnesyiden alle. Ajatus yrittäjyyden taakan ottamisesta taas harteilleni ei innostanut yhtään. Yhtäkkiä jopa ajatus työkavereiden menettämisestä tuntui hyvin surulliselta. Se oli aika vaikuttava hetki, kun tajusin, miten paljon tykkään olla ihmisten parissa kaikki päivät. Minä!

Siis minä, joka aikoinani huusin ahdistustani ääneen pyöräillessäni kotiin työpaikalta. Minä, jonka piti työpäivän jälkeen sukeltaa jääkylmään Oulujokeen, jotta sosiaalisuusahdistus karisisi ennen kotiin menemistä. Minä, joka kuvittelin, ettei minulle ikinä ole muuta vaihtoehtoa kuin olla yksinyrittäjä, kun kivassakin työyhteisössä niin kovasti ahdistaa.


Mutta olenhan minä taivaltanut tosi pitkän matkan itsessäni. Olen onnekseni saanut käydä muutaman vuoden terapian ja kasvattanut itsetuntoani pienen askeleen kerrallaan. Olen saavuttanut monta haavetta ja tehnyt unelmistani totta. Jos minä 15 vuotta sitten totesin, ettei minusta ole tavalliseen palkkatyöhön, sepä ei ollutkaan lopullinen tuomio. Minähän olen muuttunut! Elämääni eivät enää niin kiinteästi kuulu ne ihmiset, joiden vaikutuspiirissä tunnen itseni kelvottomaksi surkimukseksi.

Postissa minusta tuntuu siltä, että minut hyväksytään joukkoon. Jos välillä teenkin virheen, se virhe ei olekaan minä itse kokonaisuudessani. Ja se on minusta niin hieno asia, että ei sitä vaan voi vaihtaa parempaan palkkaan.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Pesässä


Kesäkeittiömme on ollut viime aikoina romuvarastona, mutta nyt se vapautui ruohonleikkureista ja kukkapurkkipinoista ja muuttui päiväunipesäksi.


Koska jatkuvasti sataa vettä, olen kerinnyt nukkua siellä vasta yhdet päiväunet ja hääpäivänä me nautiskelimme siellä teetä ja pikapavlovaa.



Pikapavlova syntyy kahdesta valmiista marenkipohjasta, kolmesta desistä suklaavanukasta, purkista kermaa ja litrasta mansikoita ja mustikoita. Kerma vaan vatkataan ja sitten kaikki mätetään yhdeksi pinoksi. On jumalaisen hyvää.

Tästä en tämän enempää jutunjuurta keksi, joten olkoot kuvat tämän aiheen pääasiana.


Kurkataan vielä kesäkeittiön ulkopuolelle, jonne viime kesänä aloin kasvattaa muhkeaa ja tuuheaa näkösuojaa köynnöskasveista. Nyt vuosi myöhemmin voin todeta, ettei se ole muhkea eikä tuuhea eikä tarjoa näkösuojaa.

Luonnonkukille kylmyys ja sateet ovat kuitenkin ilmeisesti maistuneet, sillä ne rehottavat ennennäkemättömän hehkeinä. Olen jättänyt nurmikosta ajamatta isoja paloja ihan vain sen takia, etten ole halunnut tuhota sitä mahtavaa kukkamerta ihan kokonaan.


Ensin kukkivat orvokit (?) ja nyt päivänkakkarat.




tiistai 18. heinäkuuta 2017

Vanlife


Vanlife, pakettiautoelämä ei ota hävitäkseen unelmistani. Seuraan Instagramissa useita sen sortin tilejä. Pakettiautossa eläminen näyttäisi olevan erittäin suosittua muualla maailmassa, jossa lait taitavat olla sallivampia kuin meillä täällä.

Kaikki silmissäni vilistävät kuvat ihmisten pakuelämästä saavat minut paitsi ihastumaan myös pikkuisen ärsyyntymään. Tämän postauksen kuvat olen törkeästi varastanut Instasta ja alkuperäiset postaajat näette kunkin ruudun yläpuolelta.

Niinkuin somessa kuuluu, kaikki näyttää aina niin pirun auvoiselta. On upeita auringonlaskuja joka ilta ja päivisin vietetään rentouttavia hetkiä kirjan parissa tai tankotanssin merkeissä. Kaikki reissaajat ovat tottakai nuoria ja ruskettuneita hottiksia, jotka viihtyvät kameran edessä narubikineissään, hyvinmuodostunut peppu tietysti kuvassa etualalla. Valkoiset hymyt loistavat ja paksu kiharainen tukka hulmuaa lempeässä tuulessa. Surffilaudat nojailevat viileinä auton kylkeen ja kotteroiden sisustus on kuin asuntomessuilta. Autoista on usein tehty upeita puupaneloituja boheemikoteja, joiden kompaktiin kodikkuuteen mahtuu sulavasti isompikin perhe ja pari irlanninsusikoiraa. Ruoka on tietysti laadukkaista raaka-aineista valmistettua gurmeeta, joka maustetaan auton pikku keittiössä kasvavilla tuoreilla yrteillä. Parisuhteessa romantiikka kukoistaa.


Kun minä mietin, millainen se todellisuus pakettiatossa on, laitan ruusunpunaiset silmälasit syrjään ja vaihdan ne paskanruskeisiin. 

Jos on eteläinen ilmasto, autossa on turkasen kuuma. Jos on suomalaisempi keli, autossa on kosteaa ja kylmää. Kun pieneen tilaan pannaan nukkumaan kaksi aikuista ja koira, ilma on aamuisin takuulla veitselläleikattavan paksua ja autoon pinttyy tympeä lemu. Romantiikka on kaukana siitä, kun toinen lämmittää kaasuliedellä purkkisoppaa samalla, kun toinen istuu vieressä tarpeillaan muovisella ämpärillä, jota kutsutaan vessaksi. Koska suihkussa käyminen ja pyykinpesu ovat niissä olosuhteissa työläitä, niitä alkaa takuulla vältellä ja hiukset ovatkin ikirasvaiset ja vaatteet haisevat. Mutta eihän sitä itse huomaa, omaa löyhkäänsä. Illalla voi yrittää oikaista nihkeiden petivaatteiden sekaan vuoteelle, jossa oikeasti mahtuukin nukkumaan vain sikiöasennossa ja jossa hiekanjyvät hiertävät likaista ihoa. Koska harvassa maassa on yhtä vapaata retkeillä kuin Suomessa, yöpymispaikat autioilla hiekkarannoilla ja vuoristoissa saattavat muuttua pakon edessä ahtaiksi karavaanarialueiksi, joissa oma rauha ja linnunlaulu jäävät yhteisöllisen ilonpidon jalkoihin. Upeat ja yksilölliset sisustukset peittyvät ympäriinsä lojuviin vaatteisiin, reppuihin, kenkiin, kuivumaan ripustettuihin pyyhkeisiin ja muuhun epämääräiseen ryönään, jota pakostakin alkaa kertyä reissun päällä. Ja kun koko auton takaosa on yltäpäältä vuorattu täyspuulla, kuormalle tulee painoa reippaasti jo ennen auton pakkaamista. Polttoainetta kuluu ja moottori tekee jatkuvasti ylitöitä. Ja moottorithan hajoilevat, joskus lopullisesti. Siinä sitten monen kuukauden työ ja pitkä penni auton sisustuksen laittamisessa menevät ihan hukkaan, kun on autonvaihdon aika.


Tällaista minä päässäni pyörittelen ja haaveilen omasta pakettiautostani. Ensi talvena minä toivottavasti pääsen ihan pikkuisen kokeilemaankin unelmaani, sillä olen varannut jo lennot Fuerteventuralle ja osan kolmen viikon lomastani aion majoittua retkeilyautossa. Yövyn rannoilla ja ihailen niitä auringonlaskuja.

Yritän sitten kuitenkin pidättäytyä postaamasta someen kuvia bikniperseestäni.


lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lomailut


Turun Käsityöläismarkkinoilla minulle lopullisesti kirkastui se, että on aika lopettaa myyntitapahtumissa käynti. Jos oma motivaatio on nollassa, ei tällaista työtä voi tehdä. Ja varsinkin, jos on menettänyt rakkauden omaa tuotettaan kohtaan, ei todellakaan voi enää tehdä tätä työtä. Eikä myöskään, jos ei oikein pysty sulattamaan sitä, että kaiken tarkoituksena on vain valmistaa ja myydä lisää tavaraa kuluttajille. Minulla on bambukangasta varastossa vielä niin paljon, että siitä syntyy kolmisentuhatta rättiä. Se tarkoittaa sitä, että vaikka en nyt meinaa edes harkita enempiä myyntitapahtumia, niin verkkokauppiaana minä pysyn vielä pitkään.

Turussa huomasin, etten yhtään jaksanut selittää tuotetta asiakkaille, vaikka rievut nimenomaan tarvitsevat selityksen. Huomasin senkin, etten jaksanut edes yrittää vakuuttaa niitä, jotka suhtautuivat epäillen. Pääasiassa myinkin sitten vanhoille uskollisille asiakkaille, jotka eivät selityksiä tarvinneet. Riepukioskilla kävi moni ihminen, joka kehui rättejäni mahdottomasti. Oli joku, joka oli kuusi vuotta käyttänyt samaa riepua ja joku toinen, jonka kolmivuotias rätti oli vielä ihan loistokunnossa, mutta päätti silti vaihtelun vuoksi ostaa uuden. Katselin ihan ällistyneenä, miten muutamakin kävijä alkoi ventovieraalle ihmiselle kertoa riepujeni erinomaisista ominaisuuksista. Kun itse olen jotenkin ihan kurkkua myöten täynnä omaa bisnestäni, olivat nämä kohtaamiset aivan mielettömän kannustavia.


Postihomman takia vuorokausirytmini on keikahtanut aamuvirkkuuteen, joten iltakahdeksaan asti jatkuneet myyntipäivät tuottivat minulle fyysistä kipua, kun olisi jo pitänyt olla nukkumassa. Sunnuntaina eli neljäntenä myyntipäivänä en jaksanut enää edes yrittää seistä paikallani kojussani, vaan päästin itseni pitkiksi ajoiksi kirmailemaan keskiajalle kahvipäissäni.

Käsityökorttelialueen vieressä nimittäin oli keskiaikamarkkinat ja voi hyvä ihme, miten ihana tapahtuma se olikaan. Siinä oli sitä, mikä meidän Käsityökortteleistamme puuttuu kokonaan, eli ELÄMYS. Myyjien ja muiden vapaaehtoisten puvut olivat upeita ja myyntikojut todella hienoja. Savu ja terva tuoksuivat, kokonainen sika pyöri vartaassa, pieniä näytelmiä esitettiin yleisön seassa ja koko touhussa oli hyvää meininkiä. Sitä en tiedä, kuinka keskiaikapuolen myyjillä kauppa kävi, mutta tunnelma siellä oli huikea. Jotenkin sen kaiken näkeminen vielä entisestäänkin kasvatti minun vaikeuttani myydä tavaraa vain myymisen vuoksi.


Tämä postiloma on siis kulunut pääasiassa työnteon merkeissä. Kun palasin Turusta, lähdimme kuitenkin Sulon kanssa ihan oikeasti lomalle: ajoimme mopoilla Savonlinnaan, yövyimme kaksi yötä hotellissa, kävimme linnassa, söimme ravintoloissa, herkuttelimme kahviloissa, risteilimme höyrylaivalla Saimaalla ja kävelimme ihanilla kalliorannoilla. Olimme ihan turisteina! Ja sitten torstaina ajelimme mopoillamme takaisin kotiin. Menomatka sujui tosi ihanasti, kun aurinko paistoi, vaikka olikin viileä ilma, mutta paluumatkan tihkusateet, mustat pilvet ja hulvattomat 11 lämpöastetta tekivät kotimatkasta todella kylmän. Olimme ytimiimme asti jäässä päästessämme kotiin ja sinkouduimmekin suoraa tietä paikallisen kylpylän saunamaailmaan lämmittämään kovia kokeneet kehomme. Hyisestä päätöksestään huolimatta mopolomailu oli kuitenkin sen verran mahtava kokemus, että takuulla se ei jää viimeiseksemme. Edullisena kulkupelinä mopo nielee bensaa vain noin 2,5 litraa sadalla kilometrillä ja kelin ollessa miellyttävä kiemuraisilla maaseututeillä ajaminen on todellista hermolepoa.

Vaikka en lomallani olekaan päässyt yhtään ruskettumaan tai uimaan tai kerinnyt ommella vaatteita kuten olin kuvitellut, minusta on ihan mahtavaa taas maanantaina pukeutua Postin oranssiin paitaan ja lähteä kiipeämään tuhattakahdeksaasataa rappusta ylös ja alas. "Lomailu" olikin ihan liian leväperäistä, kun olin jo niin tottunut rutiineihini, jotka palkkatyö on minulle tuonut.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Turkusse



Lähden nyt sitten Turkuun, vaikka kuusi lomalomalomapäivää houkuttelisi huomattavan paljon. Varsinkin lauantaina olisin huomattavasti mielummin joko Helsingissä Pride-kulkueessa tai Hämeenlinnassa Guns N´ Rosesin konsertissa. Voi kunpa en olisi enää käsityöyrittäjä ensi kesänä ja voisin reissata ihan vaan turistina sinne, missä tapahtuu jotakin mahtavaa!

Käsityökorttelin myyjät on sijoitettu toispuol jokke, tälppual jokke, ihan miten vaan haluatte, mutta ilmeisesti kuitenkin olemme Aboa Vetus & Ars Nova -museon (kuinka vaikean nimen museolle VOI antaa?) lähettyvillä Itäisellä rantakadulla.

Verkkokauppani on kiinni sen ajan, kun olen matkassa. Kauppa aukeaa taas maanantaina. Mutta ehkä näemme Turussa? Tervetuloa!

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Ulos kaapista, osa 4

Alan ymmärtää lomailun riemun, vaikka ensimmäinen lomapäiväni menikin eroahdistuskiukuttelun (Joku muu ajaa siellä Minun Vitolla! Minähän menetän kykyni kipittää 1800 porrasta ylös ja alas! En halua olla lomalla, haluan takaisin töihin!) merkeissä. Toinen päivä kului kyläilemässä, mutta tänä aamuna aloin saman tien herättyäni askarrella. Minullahan on lupa askarrella vaikka kaksi viikkoa kokonaan! Ei mitään velvollisuuksia! Saatan myös ommella hupparin ja mekon, saatan siivota koko kodin, koska lupaavat tietysti sadetta! Saatan lukea kirjoja, katsella koko kauden Orange Is The New Blackiä! Ja ihan ilman huonoa omaatuntoa. Pohtimatta, mistä tulee rahaa, jos minä vaan leikin!

Niinpä tämän mahtavan aamun kuluessa Geordien huone valmistui alusta loppuun asti.


Geordie on Kreikan lahja kaikille maailman naisille. Ruotsalaiselta isältään perimänsä siniset silmät tuovat Geordien eteläeurooppalaiseen charmiin vivahteen eksotiikkaa, joka vetoaa keneen tahansa. Naiset ovat sulaa vahaa Geordien edessä; myös ne fiksuimmat, jotka eivät ikinä olisi uskonneet lankeavansa casanovien pauloihin. Mutta Geordie on maineensa arvoinen. Hänen vuoteessaan nainen on kuningatar.




Tai naiset. Mitä enemmän, sitä parempi. Tottakai Geordiella on erityinen heikkous vaaleaan, sinisilmäiseen, pohjoismaalaiseen tyyppiin, mutta kun kyse on naisista, Geordie osaa olla olematta ronkeli. Jokainen nainen ansaitsee kuningattaren kohtelun.


Siksi Geordien huone onkin kuin köyhän miehen Versailles kullitettuine huonekaluineen ja kuninkaansinisine seinineen. Geordiella on aina odottamassa shampanja jäissä ja tuore punainen ruusu sille naislajin edustajalle, joka kulloinkin sattuu saamaan kutsun tähän nautintojen keitaaseen.

Kuten kuvista huomaatte, Geordien huone ei olekaan yksityiskohtien ilotulitusta. Siellä on tarkoin harkittuja esineitä, mutta ei mitään ylimääräistä. Se antaa vain komeat puitteet sille tärkeimmälle: rakkaudelle, kuten Geordie kyseistä toimintaa nimittää. Seinillä on pari taulua, jotka esittävät Geordien lempijumalia Kreikan mytologiasta. Toisessa on kuvattu häräksi muuttunut Jupiter, joka vie mukanaan Europan ja toisessa taulussa rakkauden nuoliaan ampuu tietysti Eros. Koska täällä mikään ei ole turhaa, ei tietenkään ole sattumaa, että vaatekaapin ovissa on peilit. Kaapin sijaintikin on tarkkaan harkittu.



Tämän huoneen ylellisestä ilmeestä on kiittäminen Jarkko Valteeta, jonka koti esiteltiin jossakin lehdessä vuosituhannen alkupuolella. "Köyhän miehen Versailles" oli hänen makuuhuoneensa, josta nyt varastin sini-kultaisen värimaailman. Minun ei ole mitenkään helppoa luoda dioraamoja, jotka eivät ole omaa tyyliäni, ja silloin on hyvä, jos jostain oman mielen perukoilta löytyy jokin inspiraation lähde. Yleisesti ottaen nukketarinani ovat tulvillaan viittauksia oikeaan elämään, menneisiin kokemuksiini, asiohin, joihin olen törmännyt ja ihmisiin, joita olen tuntenut.

Tässä viimeisessä kuvassa esiintyvä neitokainen on ystäväni tekemä taideteos, joka nyt löysi paikkansa nukkemaailmastani.



Lopuksi pitää vielä näyttää teille saunan upouusi kiuas, joka valmistui viime viikolla.

Geordie ei ole koskaan oppinut ymmärtämään saunan viehätystä. "Kuinka voikin alastomuus muuttua niin epäeroottiseksi," hän ihmettelee ja jättää saunomisen muille.


perjantai 23. kesäkuuta 2017

Liisan seikkailut Ihmemaassa

Eli suomeksi: Susannan seikkailut palkkatyössä.



 
Ihmeitä saa kohdata toisensa perään.
Vuokratyöläisellä onkin asiat ihan yhtä hyvin kuin 
Postin vakityöntekijöillä. Mitä enemmän näitä ihmeitä kohtaan, 
sitä enemmän ihmettelen, miksi ihmiset jaksavat valittaa. 
Minun silmissäni tämä kaikki on pelkkää hämmentävää luksusta.

Eilen minulla alkoi loma postista.
Aloitin sen prässäämällä tuhottomat määrät tiskirättejä. 
Tänään painan lisää rättejä. 
Ja sitten ehkä ensi viikolla matkustan Turkuun seisomaan Riepukioskissa,
jos en päätä sittenkin perua sitä reissua kokonaan ja
ihan vaan oikeasti LOMAILLA!

Oikein ihanaa juhannusta teille!

 

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Ulos kaapista, osa 3

Koska Kenin ja Hectorin koti on yhä ilman autotallin lattiaa, mutta pari muuta dioraamaa valmistui viikon varrella, kurkkaamme tänä sateisena sunnuntaina erään sekalaisen suurperheen kotiin. Tässä näette Mama Filian. Hän on kreikkalainen matriarkka, joka tuli Suomeen poikansa Geordien perässä. Geordie taas päätyi Suomeen Taylor-nimisen naisen perässä, kun kuuli vahingossa siittäneensä tälle lapsen.

Kreikkalaisille perhe on kaikki kaikessa.


Filia saapui mukanaan kuormallinen perintöhuonekaluja sekä melkoinen valikoima kattiloita ja pannuja. Jos perhe onkin hänelle tärkeä, niin ruoka on vielä tärkeämpi. Tässä talossa ei ruoka lopu kesken ja suuren pöydän ympärille kokoonnutaan säntillisesti, kun Filia kutsuu.


Yleensä Filia on totuttu näkemään sätkä huulessa, mutta erinäisten taisteluiden jälkeen hän on suostunut luopumaan tupakastaan aina silloin, kun lapsenlapsi Jason on lähettyvillä. Silloin Filia imeskelee porkkanaa, koska tyhjin suin hän ei osaa olla. Porkkana tosin ei tuo tupakan veroista nautintoa sen "yhden" viinilasillisen kanssa, jonka Filia iltaisin hörppää uppoutuessaan muistoihinsa. Yksi saattaa monesti olla varsin epämääräinen käsite, sillä kipakan ja kielitaidottoman kreikkalaisrouvan lähimuisti ei ole enää aivan entisellään.


Filian suvun erikoisuus on se, että rockin kuningas Elvis Presley, tai Pappos Elvis, kuten perheessä tuota legendaa kutsutaan, on Filian isä. Vanhoissa valokuva-albumeissaan Filialla on ihania mustavalkokuvia nuoresta äidistään komean Elviksen kainalossa. Elviksen muotokuva on aina huoneen parhaalla paikalla ja Filian rakkain huonekalu on muhkea nojatuoli, jonka selkänojassa yhä voi nähdä Pappos Elviksen hiusvoiteen jättämän kiiltävän tahran.

Koska tarina Mama Filiasta ja hänen jälkeläisistään on melko polveileva osa suurempaa nukkesaippuaoopperaa, siitä kiinnostuneiden on parasta suunnata katseensa Facebookin puolelle, jonne olen näiden viimeisen 2,5 vuoden aikana postannut yhteen kuvakansioon koko roskan.


Filian ruokasalin olen koonnut muovisista halpiskalusteista, jotka ovat kaikki löytyneet Venäjän puolelta. Venäjän sekalaiset tavarakaupat ovat siitä erikoisia, että niissä yhtä lelua on aina vain yksi kappale. Jos alan epäröidä, tarvitsenko kampauspöytää vai en, minun on parasta vaan suosiolla ostaa se samantien pois, koska seuraavalla käynnillä kyseistä esinettä ei enää saa. Huonekalut ovat tietysti enimmäkseen pinkkejä, mutta spraymaalilla ja kangastilkuilla niistä tulee hienoja.


Filian kanssa samassa taloudessa asuvat paitsi edellämainittu lapsenlapsi Jason ja poika Geordie, myös hänen tyttärensä Afrodite, sekä kaksi perisuomalaista neitokaista, joihin tutustutaankin seuraavaksi.


Taylor ja Brigitte tapasivat Pariisissa ja heitä yhdistää paitsi kiinnostus muotiin ja ulkonäköön, myös unelma olla jotain muuta kuin tavis. Ja lisäksi tietysti feikkinimen käyttäminen. Taylorin oikea nimihän on Tellervo, ja Brigitte on muistaakseni Pirkko tai Pirjo, mutta kumpikaan naisista ei tunnusta niin tylsää suomalaista nimeä omakseen. Hehän ovat maailmankansalaisia!


Taylorin pyrkimykset tulla huippumalliksi Pariisissa tyssäsivät jatkuviin torjuntoihin mallitoimistojen tahoilta ja niinpä hän päätyi Brigiten kannustamana menestyksekkäälle uralle mutapainijana. Tytöt olivatkin mutapainijattarien parhaimmistoa, kunnes traaginen tapaturma vei Brigiten pyörätuoliin ja samoihin aikoihin Taylor alkoi kamppailla aamupahoinvoinnin kanssa. Taylorin esikoinenhan on jo aiemmin tavattu lapsinero Ritva, mutta hänet Taylor jätti kylmästi taakseen, koska Pariisin loisto kutsui. Jostain syystä Taylor on yrittänyt selviytyä paremmin äitiyden haasteista kuopuksensa kanssa - luultavasti siksi, että lapsen ollessa mitä ilmeisimmin Elvis Presleyn tyttärenpojanpoika, Taylorille itselleen voisi aueta ovet kuuluisuuteen ja rikkauksiin.

Mutapainimenestyksen rinnalla Taylorin suurin saavutus on ollut päästä Elloksen kuvaston kanteen. Hänelle on ollut todella katkera pala se, ettei hänestä tullutkaan huippumallia. Nyt kaksi lasta synnyttäneenä hänen vartalonsakin on jo ohittanut parasta ennen -päiväyksen.

Brigittestä Taylor on saanut ystävän, joka jaksaa aina tukea päättömästi toimivaa bestistään. Vaikka Brigitte on joutunut kokemaan kovia, hänen optimisminsa ja päättäväisyytensä ei koskaan ole karissut. Brigiten neuvokkuudella moni kiperä tilanne on selvinnyt ja tulee selviämään jatkossakin.

Asuessaan ahtaassa kaksiossa koko kreikkalaissakin kanssa Taylor ja Brigitte oppivat lukitsemaan itsensä kylppäriin halutessaan rauhaa. Nyt, kun he jakavatkin kartanonkokoisen huushollin tuon saman klaanin kanssa, on kylppärissä hengailu jäänyt kuitenkin tavaksi, vaikkei se olisikaan enää välttämätöntä.



Tosiasiassa tämäkin tarinan käänne on syntynyt sen takia, että minulle oli sattunut kerääntymään komea valikoima pientä kylpyhuonerekvisittaa, kuten kosmetiikkaa, pesuainepurkkeja, koruja, oikeasti pyörivä pyykinpesukone, vettä ympäriinsä ruiskiva suihkukaappi jne.


Valitettavasti Geordien huone on vasta aivan alkutekijöissään, joten sinne voin viedä teidät vasta joskus tulevaisuudessa.